lauantai 31. elokuuta 2013

24h juoksu

Nyt on tehty juoksemalla hyvää. Perjantai-iltana klo 18 alkoi Tampereella Laikunlavalla 24h juoksu, jonka tuotot ohjataan nuorten syrjäytymisen torjuntaan. Itsekin olin ennen kuutta odottelemassa lähtölaukausta. Sain numerolapun ja jätin repun narikkaan. Alkupuheiden jälkeen päästiin matkaan. Tapahtumassa kierrettiin vajaan kilometrin mittaista lenkkiä Tammerkosken ympäri. Tämä oli ensimmäinen kerta kun juoksin maratonin jälkeen - ensimmäinen kerta, kun juoksen maratoonarina! Noinkin lyhyelle lenkille on saatu mahdutettua monenlaista alustaa ja maastoa. Juoksun kannalta ei parasta mahdollista, mutta sen korvasi kaikki muu. Oli tosi mukava juosta perjantai-iltaa viettävien ihmisten joukossa. Sain monenlaista kannustusta. Vähän pahoitin mieleni yhdestä vanhemmasta miehestä, jonka kuulin sanovan, että olisihan tilaa juosta muuallakin. Paljon enemmän tuolla kuitenkin kulki muita ihmisiä kuin tapahtumaan osallistuvia juoksijoita.

Tänään suuntasin kahdeksitoista takaisin keskustaan. Ennen juoksua lavalla oli GoGon demotreeninä Tabata. Kahdeksan kertaa 20 sekuntia penkille nousuja, ojentajapunnerruksia ja tasajalkahyppyjä. Auts! Jalat olivat jo valmiiksi eilisestä jumissa, joten tuntui, että enhän minä voi tuon jälkeen enää juosta. Alkuun meinasin kävellä koko tämänpäiväisen setin, mutta enhän minä malttanut. ;)

Sain sekä eilen että tänään juoksuseuraksi Aurinkotuulen. Oli kiva saada seuraa ja erityisesti mieltä hellyytti tänään hänen mukanaan ollut kaverin koira. Pieni, valkoinen, vielä vähän pentumainen koira sai reippaasti enemmän kannustuksia kuin juoksijat ja ihmiset käyttäytymään ihan höpsösti. :D

Niin, ja se hyväntekeväisyys: 58 euroa, josta kymmenen euroa osallistumismaksua ja loput kierrosmaksuina sponsoreilta. Tämä on ehdottomasti paras tapa tehdä hyvää! :)

Mielenkiintoisia juoksutapahtumia on tänä viikonloppuna ympäri Suomen. Moni bloggarikin on juuri nyt valmistautumassa Helsinki Midnight Runiin. Tsemppiä kaikille! Sunnuntaina on vuorossa Varala-maraton, johon suuntaamme isommalla porukalla paikalle, mutta sattumuksien summana vain yksi meistä juoksee. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tekisi mieli olla itsekin mukana. Huomenna on ilmassa varmasti pientä haikeutta, kun puolimaratonin lähtölaukaus pamahtaa. Toivottavasti tilannetta helpottaa se, että jalat ovat edellisistä lenkeistä vasta palautumassa. Ja yritän muistella sitä naista viime vuonna, joka valitteli, ettei puolikas kulkenut ollenkaan toivotulla tavalla, kun palautuminen HCM:lta on vielä kesken. Rehellisesti sanottuna en silloin voinut kuvitellakaan oikeasti, että olisin vuoden päästä itsekin juossut kyseisen tapahtuman. Ja onneksi saan viettää huomisen ihan parhaassa seurassa. En malttaisi enää odottaa. :)

Olen tehnyt vähän ajatustyötä ensi vuoden tapahtumien suhteen. Ensinnäkin olen päättänyt suunnata kohti Tukholman maratonia. Se tarkoittaa suurella todennäköisyydellä Kalevan kierroksen juoksun väliinjättämistä, mutta Tukholma kiinnostaa enemmän. Toiseksi aion osallistua triathlonille. Pitäisi vaan löytää joku sopivaan aikaan oleva, matalan kynnyksen tapahtuma. Saa suositella. Kolmanneksi aion hiihtää Finlandia-hiihdon. Nämä eivät taida tulla teille, eikä läheisillenikään yllätyksenä. Joku varmaankin kysyy, että eikös tuo ole jo ollut ihan selvää. Itse olen pyöritellyt noita päässäni jo kuukausia, mutta nyt päätös on kaikkien kolmen osalta kypsynyt.

Avokki kysyi kuukausi sitten, että koska aion osallistua triathlonille. Kysyin, että onko hän huomannut minun harjoittelevan uintia, mutta jouduin lopulta myöntämään, että kyllähän se tulevaisuuden haaveissa on mukana. Kai se sitten on luonnollinen seuraava askel. Uimahallilla pitää vain tulevan talven aikana vierailla nykyistä tiheämmin.

Pirkan hölkän osallistumisesta pitäisi päättää tämän päivän aikana. Mitähän sen kanssa tekisin?!

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Blogimiitti Tampereella

Jo perinteinen (eli toinen kerta!) Tampereen blogimiitti järjestetään taas Varala maratonin yhteydessä. Eli siis ensi sunnuntaina. Ajatuksena on siis kokoontua klo 10 Rautatieasemalta, josta suoriudumme Varalaan kannustamaan juoksijoita tai juoksemaan itse. Kannustamisen lisäksi voimme tehdä leppoisan kävelylenkin Pyynikin maisemissa ja käydä vaikka syömässä Pyynikin näkötornin kuuluisat munkit. Itsellä on aikomuksena tehdä joitain hankintoja Varala maratonin kisaexposta. Juoksijoiden saavuttua maaliin suuntaamme syömään New Yorkiin.

Jos kiinnostaa viettää mukava sunnuntai kivojen ihmisten kanssa, niin laita viesti joko kommenttikenttään tai sähköpostiin (wannabeurheilija(a)gmail.com). Tapahtumalla on myös facebook-sivu. Jos tahdot liittyä ryhmään, niin laita sähköpostia. Tällä tietoa mukaan on tulossa ainakin Anna, FaerieS, Hepa, Iive, Kaneli ja Quantina. Voit osallistua myös vain osaan päivän tapahtumia. Ravintolan pöytävarauksen vuoksi ilmoita osallistumisestasi viimeistään torstaina 29.8. Olisi hasukaa, jos osallistuisit! :)

Itse en tänä vuonna ole Varalassa juoksemassa. Palautuminen on siinä vaiheessa, että tuntuu, että voisin juosta varttimaratonin. Näin viime hetkellä ilmoittautuessa hinta kympin juoksemisesta on mielestäni vähän liikaa. Sen sijaan ajattelin osallistua ensi viikonloppuna 24h-juoksuun. Koko vuorokautta en ajatellut juosta, mutta osallistun mielelläni hyväntekeväisyystapahtumaan, kun osallistumismaksukin on vähintäänkin kohtuullinen. Lähteekö joku mukaan? :)

sunnuntai 18. elokuuta 2013

HCM 2013

Minä tein sen! Olen maratoonari!! Viimeisen vuorokauden olen viettänyt sellaisissa endorfiinihöyryissä, että olen vuorotellen itkenyt ja nauranut. Maratonin juokseminen on ollut jo pitkään unelmani ja sen toteutuminen tuntuu juuri niin hyvältä ja vielä paremmalta kuin olen ikinä kuvitellut. Mutta yritetäänpä kerrata, miten tämä unelma toteutui.

Onnellisena sattumuksena minulla oli töiden puolesta kokous Helsingissä perjantaiaamuna, joten jäi kisakaupunkiin jo siltä matkalta. Saavuin Kisahallille jo vähän ennen puoltapäivää, joten ehdin käydä katselemassa ja kuvailemassa paikkoja ennen kisamateriaalin hakemista ja expoon tutustumista. Viittä vaille kaksitoista asetuin jonoon ja tasalta kisatoimisto avattiin. Tuossa vaiheessa tuli epätodellinen olo, että minä olen jonottamassa maratonin juoksunumeroani. Jos sitä ennen ei ollut jännittänyt, niin viimeistään tuossa vaiheessa se alkoi. Jonosta huolimatta kisakuoren ja -paidan hakeminen kävi sulavasti ja ehdin tutustua kisaexpoon rauhassa kaveriani odotellessa.

Stadionin torni
Kun kaverini, joka oli luvannut majoittaa minut perjantain ja lauantain väliseksi yöksi, saapui Kisahallille, kävimme syömässä ja tutustumassa Stadionin torniin. Niin paljon aikaa kuin olen Olympiastadionilla viettänyt, en ollut aikaisemmin käynyt tornissa. Pitkällehän sieltä näkyi ja kävimme vähän läpi, mistä reitti kulkee. Mietin, että missä kohtaa tulee se hetki, kun uskon, että tästä selviän maaliin. Sen jälkeen suuntasimme Espooseen ja loppuilta kului syödessä ja MM-yleisurheilua katsoessa. Tuntui edelleenkin epätodelliselta, että huomenna asettuisin maratonin lähtöviivalle. Maalia en tohtinut edes ajatella.

Yö meni aika levottomasti ja aamupäivän taisin olla aika hiljainen. Kahdentoista aikaan lähdimme kohti Helsinkiä ja toisen ystäväni kotia, joka sattuu sijaitsemaan ihan Stadikan naapurissa. Koko kannustusporukka kerääntyi tuonne. Itse olin kovin epäileväinen oman jaksamiseni suhteen ja tein sen myös tiettäväksi. Ehkä eniten mahdollisessa keskeyttämisessä harmittaisi se, että nämä ihmiset ovat tulleet tänne vain ja ainoastaan katsomaan minun juoksuani. Rakkaat ystäväni taas eivät epäilleet hetkeäkään, ettenkö tulisi maaliin.

Vaihdoin vaatteet, keräsin tarvittavat eväät Spibeltiin ja tarkastin, että sekä numerolappu että ajanottosiru ovat mukana. Ulkona satoi, joten laitoin kertakäyttösadetakin päälle. Se toivottavasti pitäisi minut lämpimänä myös tuulta vastaan ennen kuin juoksu lämmittäisi minut. Lähdin kävelemään kohti lähtöpaikkaa. Kisa-alueella aloin tajuta, että olen oikeasti lähdössä maratonille. Siirryin lähtöalueen peräpäähän viiden ja puolen tunnin jänisten tuntumaan. Jännitys oli muuttunut kutkuttavaksi innostukseksi. Lähtölaukaus pamahti ja viiden minuutin päästä ylitimme lähtöviivan. Kannustusporukkani kohdalla huusin, että nyt ei jännitä enää yhtään. Se herätti hilpeyttä lähimmissä juoksijoissa. Olin aika innoissani. Ennen lähtöä satoi aika reippaasti, mutta heti lähdön jälkeen tuntui, että sade alkaa loppua ja niinhän se tekikin. Keli oli aikas loistava juoksemiseen: kostea, happirikas ilma, vajaa kaksikymmentä astetta lämpöä, pilvipoutaa (jossain vaiheessa aurinko vähän näyttäytyi, mutta vain hetkellisesti), eikä tuulikaan ollut niin paha kuin pelkäsin. Iltaa kohden tuuli taisi tyyntyä lähes kokonaan.

Alku meni hyvin. Kilometrikyltti toisensa jälkeen tuli vastaan eikä ajatus siitä, että vielä on jäljellä 40 kilometriä, tuntunut juuri miltään. Ehkä mieli ei pystynyt käsittelemään sitä. Jututin jäniksiä ja kokeneempia juoksijoita ja he valoivat uskoa, että maratonista voi selvitä, vaikka 25 kilometrin lenkitkin tuntuvat jaloissa. Jonkinlainen taistelutahto nosti päätään ja päätin, että teen kaikkeni, että pystyisin juoksemaan maaliin. Kannustusjoukot olivat vastassa kuudessa kilometrissä ja minusta tuntui hyvältä.

6 kilometrin kohdalla vielä naurattaa

Puoleen matkaan asti juoksu sujui kai aika hyvin, koska mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen. Juoksin 5,5 tunnin jänisten porukassa ja vauhti tuntui ihan sopivalta. Puolimatkan jälkeen alkoi jalat alkoivat ensimmäisen kerran tuntua rasittuneilta. Etureidet muistuttelivat itsestään. Meinasin jäädä porukasta, mutta juoksin sen vielä kiinni. Juttelin jänisten kanssa mahdollisuuksistani päästä maaliin. He olivat sitä mieltä, että vaikka tässä kohdassa jo tuntuu rasitusta, ei se missään tapauksessa tarkoita, ettenkö voisi päästä maaliin. Toisaalta he myös totesivat, että keskeyttäminen ei ole mikään häpeä. Jokaiselle enemmän maratoneja juosseelle tulee jossain vaiheessa tilanne, että täytyy keskeyttää syystä tai toisesta.

Ennen Esplanadia sijaitsevalla huoltopisteellä näin aika monta keskeyttänyttä juoksijaa. Kyyneleet nousivat silmiini ja päätin, että keskeytän vain, jos jalat menevät alta tai joku käskee niin tekemään. Takaisin käännyttäessä alkoi mielestäni kisan hankalin osuus. Jo Punavuoressa totesin, että jään ylämäissä jänisporukasta. Ajattelin, että en enää edes yritäkään roikkua, vaan tästä eteenpäin alkaa oma taisteluni kelloa vastaan. Ennen lähtöä olin sanonut, että maratonilla on lopulta kyse siitä, kuinka pitkään minä kestän tuskaa. Nyt alkoi se kello käydä. Muita juoksijoita tuolla oli enää siellä täällä, joten sain todellakin tehdä omaa suoritustani. Jalkoihin (tai muuallekaan) ei tehnyt kipeää, mutta ne olivat väsyneet. Tässä vaiheessa jo kävelin suosiolla ylämäkiä ja muutenkin kun tuntui, että jalat eivät pysty enää tekemään juoksuliikettä. Kävelyaskeleet verryttivät lihaksia ja vaikka ensimmäiset juoksuaskeleet kävelyn jälkeen tuntuivat pahalta, kulki juoksu sen jälkeen taas vähän tuskattomammin.

Itämerenkadulla kannustusporukkani oli minua vastassa. He juoksivat hetken aikaa rinnallani ja sovimme, että maalissa nähdään, jos raatoauto ei vain saa minua kiinni. Tai no, he totesivat vain, että maalissa nähdään. Muut suuntasivat lastenrattaiden ja lasten kanssa Stadionille, mutta yksi ystävistäni juoksi toista kilometriä rinnallani. Vähän ennen kolmekympin rajapyykkiä hän lähti juoksemaan kotiinsa hakemaan pyörän ja lupasi ajaa minua vastaan. Sillä oli hirvittävän suuri merkitys jaksamiselleni.

Lauttasaaren sillan (30 km) jälkeen alkanut neljä kilometriä kestävä lähes jatkuvan nousun taistelin ylös vuorotellen juosten ja vuorotellen kävellen. Odotin aina seuraavaa kilometrikylttiä ja laskin, että kymmenen minuutin kilometrivauhtiakin ehdin vielä maaliin. Tuossa vaiheessa aloin jo laskea 12 kilometriä maaliin, enää kymmenen... 35 kilometrin kyltin jälkeen aloin jo odotella, koska pyöräilijä tulisi minua vastaan. Seuraavalla huoltopisteellä ensiapujoukot jakoivat suolaa, joka maistui taivaalliselta, vaikka olin itsekin napsinut merisuolakiteitä matkan varrella. Huoltopisteen jälkeisen mäen päällä ystäväni odotti pyörän kanssa. Siinä vaiheessa olin varma, että pääsen maaliin.

Ystäväni ajoi tai talutti pyörää vierelläni koko loppumatkan. Hän jutteli minulle ja kertoi, että ei meno näyttänyt enää kovin freesiltä muillakaan. Kilometrikyltit ja huoltopisteet hän huomasi jo kaukaa. Kun mukana oli joku, jonka kanssa jutella, en muistanut koko aikaa, miten raskailta jalat jo tuntuvat, eikä minun tarvinnut kävellä kuin ylämäet, joita ei enää ollut kovin montaa. Paikallisena ystäväni osasi myös kertoa, mihin reitti seuraavaksi suuntaa ja miten lyhyt matka siitä enää on maaliin.

Mannerheimintielle saavuttaessa tiesin jo itsekin, miten viimeiset pari kilometriä kulkevat. Vielä tuossakin vaiheessa sain lauantai-iltaa viettäviltä ihmisiltä ja HCM-vapaaehtoisilta kannustusta. Yritin koko matkan ajan hymyillä kaikille kannustajille. Sillä on hirveän suuri merkitys juoksijalle. 40 kilometrin kyltin kohdalla aloin odottaa jo seuraavaa risteystä, Helsingin jäähallia ja Auroran siltaa. Tuntui uskomattomalta juosta iltahämärässä Jäähallin ohi tietäen, että maratonin maali on enää 1,2 kilometrin päässä. Sillalta piti nousta vielä viimeinen mäki Uimastadionin kupeeseen. Mäen päällä liikenteenohjaaja huusi, että kaksi kilometriä maaliin. Itse naurahdin, mutta ystäväni huusi, että ei noin vakavalla asialla saa leikkiä. Mäen laella Olympiastadion avautui eteeni. Huikkasin kirittäjälle, että otan vielä loppukirin ja nähdään maalin jälkeen. Hieman oli epäselvää, mihin pitää juosta, kun liikkeellä oli katsojia, jo maaliin tulleita ja maaliin tulevia juoksijoita. Päästelin kuitenkin ihan lennokkaalla askeleella Stadionin viertä maratonportille. Siinä oli se hetki, josta olen unelmoinut. Se oli juuri niin hieno hetki kuin olin kuvitellutkin. Suurimman liikutuksen koin juurikin maratonportista juostessa, en maalissa.

Unelmien täyttymys
(oikeasti oli jo pimeää, kun tulin maaliin)

Vielä viimeinen kurvi Stadionilla. Kuuluttaja mainitsi nimeni, joten tuuletin, Loppusuora. Maalissa! Kannustusporukka oli heti maalilinjan jälkeen katsomossa hurraamassa ja kuvaamassa ja onnittelemassa. Poseerasin kuvia varten ja lähdin kiertämään kohti uloskäyntiä. Taululta katsoin, että bruttoaikani oli 5:51:11. Pitkälti alle kuusi tuntia siis ja nettoaika vielä viisi minuuttia parempi. Katsomosta kuulin huudettavan nimeäni. FaerieS oli hommissa HCM:ssä ja huomasi maaliintuloni. Ihana päästä jakamaan näitä oman elämän huippuhetkiä muiden kanssa. Kiitos kannustuksesta! Luovutin chipin pois, sain mitalin ja keräsin eväät muovipussiin, join vielä muutaman lasillisen urheilujuomaa ja ah niin ihanaa kahvia.

Raahustin pois Stadionilta ja uloskäynnillä kannustusjoukot olivatkin jo vastassa. Halauksia, onnitteluita ja kehuja! Ystäväni 6-vuotias poika sanoi, että heillä olisi vielä yksi asia. Silmät piti laittaa kiinni. Molemmat lapset olivat askarrelleet minulle omat mitalinsa. Sekä lisäksi ystäväni yhdessä vielä yhden. En voittanut, mutta luulen, että sain eniten mitaleja. Minulla oli aivan huikea kannustusjoukko! He tahtoivat vapaaehtoisesti tulla reitin varrelle. Lapset jaksoivat mukisematta olla koko päivän liikenteessä (eivätkä aikuisetkaan ilmeisesti paljoa kiukutelleet). En voi tarpeeksi kiittää heitä! Itse en uskonut, että pääsen maaliin, mutta onneksi muut uskoivat. Kiitos myös teille tsempeistä!

HCM-mitalit
Kävelimme (minä raahustin) kaverini kotiin. Ruokaa ja juomaa. Pitkämatkalaiset kotimatkalle. Suihkuun selvittämään urheiluvammat. Oikeaan ojentajaan ja selkään sain pienet hiertymät. Ei kramppeja, ei pelättyjä polvivaivoja, ei irtoavia kynsiä. Taisin päästä ensimmäisellä maratonilla suhteellisen helpolla. Tottakai lihakset ovat nyt jäykät ja kipeät ja tulevat olemaan sitä vielä useamman päivän, mutta se kuuluu asiaan.

Lähtiessä maraton tuntui loputtoman pitkältä matkalta. Kyllä se näin jälkeenpäinkin tuntuu pitkältä, mutta nyt tiedän, kuinka pitkä se on. Vaikka maraton on fyysisesti raskas suoritus, niin suurimmaksi osaksi se käydään oman pään sisällä. (Olettaen, ettei tule yllättäviä ongelmia.) Itse epäilin fyysistä kestävyyttäni, mutta ulkopuoliset taisivat tietää, että sisuni ei anna periksi.

Joka tapauksessa taidan tahtoa juosta maratonin vielä uudestaan. En kylläkään ole ihan varma, miten se tulee sujumaan, jos en saa samanlaista kannustusjoukkoa kasaan. Tosin ehkä pääsen joskus juoksemaan maratonin yhdessä yhden tai useammankin heistä kanssa. Tai sitten minä olen silloin radan varrella kannustamassa.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Valmistautuminen maratonille

Kolme päivää maratoniin - mua ei jännitä yhtään. Kyselijöille on vastannut, että joo, jännittää kovasti. Tai siis tavallaan jännittääkin, mutta ei niin kuin yleensä. Olen ajoittain yrittänyt kaivaa sitä kauhunsekaista jännitystä itsestäni: "Mieti, parin päivän päästä 42 195 metriä juosten". Mutta ei mitään! Ja minä olen kova jännittäjä. Yleensä, kun odotan jotain oikein kovasti (positiivisesti tai negatiivisesti), mielessäni ajanlasku loppuu siihen tapahtumaan. Nyt ajattelen, että kävi miten kävi, neljän päivän kuluttua se on ohi. Ehkä tämä on jotain iän mukanaan tuomaa tyyneyttä - tai sitten ei. ;)

Todennäköisemmin rauhallisuus johtuu siitä, että olen aika sinut tilanteeni kanssa. Maraton on hiton pitkä matka, eikä minun elämäni pääty siihen, jos joudun keskeyttämään tai en ehdi maaliin ennen sen sulkemista. Joka tapauksessa olen yhtä kokemusta rikkaampi. Toiseksi luulen, että jännittämättömyys johtuu siitä, etten tiedä, mitä pitäisi jännittää. Koen, etten ole koskaan ennen hypännyt näin tuntemattomaan. Olen valmistautunut siihen, että kolmenkympin (kilometrin, ei vuosien ;) jälkeen tuntuu pahalta, mutta en osaa kuvitellakaan, kuinka pahalta.

Viimeisen viikon valmistautumisen kulmakivet ovat lepo ja ruokailu. Eli siis ei eroa normaalielämästäni juurikaan, paitsi että nautin molempia vielä vähän enemmän. Jäätelöä saan syödä tällä viikolla niin paljon kuin sielu sietää. Foam rollerilla olen rullailut lihaksia rennoiksi.

Olen luonut taktiikankin juoksua varten: Lähden matkaan viiden ja puolen tunnin jänisten matkassa. Tällä varmista lähinnä sen, että selviän ensimmäisistä tarkistuspisteistä kunnialla. Yritän matkan aikana miettiä mahdollisimman vähän jäljellä olevaa matkaa, vaan sen sijaan keskityn seuraavalla juomapisteelle juoksemiseen. En tosin tiedä, miten "Ainahan sitä jaksaa vielä pari kilometriä juosta" -slogan toimii 35 kilometrin kohdalla. ;)

En ole niinkään huolissani, etteikö kuntoni riittäisi maratonin juoksemiseen. Eniten minua huolettaa oikea polvi ja jalka, jotka joskus ärtyvät pitkässä rasituksessa, joskus eivät. Oireiden perusteella kyseessä on ns. juoksijan polvi. Täytyy vain lähteä kokeilemaan, miten ne ensi lauantaina kestävät. Joka tapauksessa olen päättänyt, että 30-vuotislahjaksi käyn arvioituttamassa juoksuaskeltani ammattilaisella. Tiedän, että oikean jalan askellukseni on erilainen verrattuna vasempaan. Katsotaan, josko fysioterapeutti osaisi kertoa, johtuuko jalan kipeytyminen siitä ja olisiko se jotenkin hoidettavissa. Jos on kokemuksia hyvästä juoksuun erikoistuneesta fyssarista Tampereella, niin kertokaa.

Olen joka tapauksessa saamassa reitin varrelle huikean ihanan kannustusporukan, joten ainakaan siitä juoksuni ei jää kiinni. Kiitos myöskin kaikille teille, jotka olette jo tai tulette toivottamaan minulle tsemppiä juoksuun. Sillä on oikeasti merkitystä!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Kalevan kierroksen pyöräily

Maratonpaniikin vuoksi olen unohtanut kokonaan jännittää Kalevan kierroksen viidettä lajia, pyöräilyä. Se oli vuorossa eilen. Kahden Turussa pyöräillyn vuoden jälkeen tänä vuonna kisapaikkana oli Hyvinkää. Turussa reitti oli tosi tasainen. Hyvinkään rataa spekuloitiin Kierroksen keskustelupalstalla etukäteen mäkiseksi, mutkaiseksi ja huonopintaiseksi. Kun lisäksi matka oli pidentynyt viime vuodesta 15 kilometriä ja oma pyöräilykunto tuntui arvoitukselta, oli olo lähtiessä vähintäänkin epävarma.

Vietin viime talvena hetken jos toisenkin Fillarifoorumilla tutkimassa, millaiset renkaat pyörääni tälle kesälle hankin. Ykkösvaatimuksena oli mahdollisimman hyvä rullaavuus, mutta myös kestävyys. Lopulta päädyin tilaamaan Schwalben Durano ZX:t. Iskä käytti pyöräni huollossa loman jälkeen, joten en ehtinyt kokeilemaan uusia renkaita ennen kisaa. Hiukan jännitti, kun nuo olivat täysin kuviottomat, sliksit. Hyvinkäälle ajellessa sateli melkein koko matkan, mutta onneksi kisan aikana ei satanut ja asfaltti oli märimmilläänkin vain vähän kostea. Tuntui, ettei noin sileillä renkailla voi pysyä märällä pystyssä. Tosin maantierenkaissa on niin vähän kontaktipintaa, että taitaa olla aika sama, minkälainen kuvio niissä on tai on olematta. Pyöräkisassa on aina mukana jännitys, puhkeaako rengas kesken kisan. Uudet renkaat pitivät huonolla asfaltilla outoa ääntä ja olin varma, että kohta ne hajoavat, mutta ilmeisesti tuo ääni on vain ominaisuus, koska hyvin ne kestivät. Ja hyvin rullasivat! :)

Pyöräilykilometrejä on työmatkojen ansiosta kertynyt, mutta varsinaisia pitempiä pyörälenkkejä vähemmän. En epäillyt, ettenkö jaksaisi seitsemääkymmentä kilometriä, mutta vauhdinjaon onnistuminen vieraalla reitillä, jonka on kerrottu olevan mäkinen, hieman epäilytti. Lähinnä pelkäsin, että sippaan mäkeen.

Ensimmäiset kilometrit olivat vaikeita. Jalat tuntuivat tönköiltä, mutta onneksi lihasten lämmetessä kampi alkoi pyöriä. Kahdenkympin kohdalla tajusin, että pelkoni reitin liiasta mäkisyydestä oli turha. Itse asiassa matkan edetessä tuntui, että ylämäet olivat nimenomaan minulle hyviä osuuksia. Puolessa matkassa olo alkoi olla jo itsevarma. Väliaika oli 1:20. Avokki oli epäillyt, että minulla menee noin 2:40, joten olin hyvin aikataulussa. Neljänkympin jälkeen aloin uskoa, että en sippaa enkä enää pidätellyt, vaan annoin mennä. Pyörä kulki ja totesin, että kahden ja puolen tunnin alitus on ihan mahdollinen. Lopun tulinkin erinomaista vauhtia ja viimeisen kympin alkaessa tuntui hyvältä. Viimeiselle vitoselle osui vielä kaksi pahaa ylämäkeä. Reittiprofiilissa ne eivät näyttäneet miltään, mutta rasittuneilla jaloilla ne olivat tosi pahoja. Onneksi jalat palautuvat pyöräillessä nopeasti, kun pääsee pieneenkin alamäkeen pyörittämään nopeasti. Lopullinen aika oli 2:28:56 ja matka 68 kilometriä, vaikka alunperin puhuttiin 71 kilometrin reitistä. Keskinopeus oli sama kuin vuosi sitten Turussa 55 kilometrin reitillä. Eli siis hyvin meni!

Minulla oli Garmin mukana ranteessa, mutta onnistuin pysäyttämään ajanoton kahdesti matkan aikana. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten eri kilometrit kulkivat, mutta todistipahan itselleni, että selviän hengissä, vaikken kisan jälkeen saakaan täydellistä dataa. Pyörässä toki oli oma mittarinsa, josta näin matkan ja ajan. Ihan täysin ilman mittaria kisaaminen tuntuisi oudolta. Lopussakin sain puristettua itsestäni enemmän irti, kun tiesin, miten lähellä kahden ja puolen tunnin raja on.

Erityisen tyytyväinen olen noiden ylämäkien kulkemiseen. Toki mäkiä on tullut pyörällä kivuttua ja kirottua Nyt se maksoi itseään takaisin. Pitkissä ylämäissä, joissa näin edessäni paljon polkijoita (kyseessä siis aika-ajo, eli väliaikalähtö ja peesaaminen kielletty), otin ihan pyöräilijän näköisiä menijöitä ennemmin kiinni kuin jäin.

Pyöräily on siitä kiitollinen laji, että vaikka jalat olivat eilen maalissa aika poikki, niin lihakset palautuvat nopeasti. Tänään jaloissa tuntuu enää pientä jäykkyyttä ja arkuutta. Eihän tämä ihan optimaaliseen aikaan tule maratonia ajatellen, mutta Kalevan kierros on kuitenkin yksittäistä tapahtumaa tärkeämpi.

P.S. Pahoittelut, että nämä kisaraportit ovat aina tällaista tajunnan virtaa. Minun täytyy kirjoittaa kisa ylös mahdollisimman pian sen jälkeen, jotta muistan edes jotain, mitä piti kertoa. Silti tekstin julkaisemisen jälkeen muistan, että olisin tahtonut kertoa vielä tuosta ja tuosta ja siinä kohtaahan minusta tuntui siltä. Jäsenneltyjen tekstien kirjoittamiseen menisi hirveän pitkä aika.

lauantai 3. elokuuta 2013

Haastava syksy

Nykyisin on tapana korvata negatiiviset sanat positiivisilla. Eli siis jos firmassa on tiedossa vaikeat ajat, niin johtaja kertoo, että tulevaisuudessa meillä on edessä haasteita. No, itse toivon, että vaikka odotan haastavaa syksyä, niin se olisi positiivinen. Parin viikon päässä odottava maraton on jo itsessään haaste, mutta keräsin itselleni vielä muutaman lisää.

Syksyn (kyllä, se on pian täällä) piristykseksi piti keksiä jotain kivaa, joten päätin tarttua geokätköilyhaasteeseen. Elokuussa jokaisesta päivästä, jona loggaa geokätkön, saa matkamuiston (kiva pieni kuva, joka näkyy omassa geoprofiilissa). En oikein ymmärrä tuota matkamuistojuttua, mutta ajattelin, että olisi kiva yrittää kätköillä mahdollisimman monena päivänä elokuussa. Minulla kun on sekä omassa lähiympäristössäni että työmatkan varrella monta löytämätöntä kätköä. 3/31 on nyt suoritettu. Katsotaan, miten loppukuun kanssa käy.

FaerieS kyseli, käynkö edelleen Elixiassa (vai Elixialla?) ja kiinnostaisiko jumppahaaste. Eli siis syksyn aikana jumppaisimme kaikki Elixian ryhmäliikuntatunnit läpi. No, arvatkaa suostuinko?! Tottakai! Ilmeisesti nyt on menossa vielä kesäaikataulut, joten ryhmäliikuntavalikoima näyttää ainakin Tampereella vähän normaalia suppeammalta. Listasin Liikuntahaaste-sivulle kaikki nyt menevät jumpat. Kunhan syksyaikataulu julkaistaan, niin päivitän listan ja käyn tuonne viivailemassa yli suoritetut jumpat. Saankohan käytyä kaikki läpi ennen vuodenvaihdetta? Yleensä jumiudun käymään omilla suosikkitunneilla, joten tämä on enemmän kuin tervetullut haaste. Ai niin, Kids-tunneille en kyllä ole menossa! ;)

Sitten olisi vielä Faerien selkälihashaaste, jonka lupasin aloittaa vatsalihashaasteen perään. Pitäisi siis varmaan aloittaa tänään! :)

Mutta seuraavaksi haastan itseni laittamaan pyykit kuivamaan ennen Eliittikisoja. Hauskaa lauantaita!

P.S. Ai niin... pakko saada kertoa, kuinka onnellinen olen Matti Mattssonin EM-mitalista. Vuosi sitten teki pahaa, kuunnella vierestä, kuinka suomalaisia uimareita lyötiin olympialaisissa. Jos oman suorituskyvyn ylärajoilla saa ennen kisoja juuri ja juuri kisarajan alitettua ja kuntohuippu on ajoitettu siihen, ei kisoissa voi odottaa kovin suurta menestystä. Silti se "turistimatka" voi seuraavissa kisoissa nousta arvoon arvaamattomaan, kun olympialaiset on jo tuttu juttu. Sitä paitsi monessa lajissa kisapaikan saavuttaminen on vaatinut useamman vuoden työn, joten silloin kisamatka on joka tapauksessa ansaittu! Oltaisiinko jatkossa vähän positiivisempia, jooko! :)