Minä tein sen! Olen maratoonari!! Viimeisen vuorokauden olen viettänyt sellaisissa endorfiinihöyryissä, että olen vuorotellen itkenyt ja nauranut. Maratonin juokseminen on ollut jo pitkään unelmani ja sen toteutuminen tuntuu juuri niin hyvältä ja vielä paremmalta kuin olen ikinä kuvitellut. Mutta yritetäänpä kerrata, miten tämä unelma toteutui.
Onnellisena sattumuksena minulla oli töiden puolesta kokous Helsingissä perjantaiaamuna, joten jäi kisakaupunkiin jo siltä matkalta. Saavuin Kisahallille jo vähän ennen puoltapäivää, joten ehdin käydä katselemassa ja kuvailemassa paikkoja ennen kisamateriaalin hakemista ja expoon tutustumista. Viittä vaille kaksitoista asetuin jonoon ja tasalta kisatoimisto avattiin. Tuossa vaiheessa tuli epätodellinen olo, että minä olen jonottamassa maratonin juoksunumeroani. Jos sitä ennen ei ollut jännittänyt, niin viimeistään tuossa vaiheessa se alkoi. Jonosta huolimatta kisakuoren ja -paidan hakeminen kävi sulavasti ja ehdin tutustua kisaexpoon rauhassa kaveriani odotellessa.
 |
| Stadionin torni |
Kun kaverini, joka oli luvannut majoittaa minut perjantain ja lauantain väliseksi yöksi, saapui Kisahallille, kävimme syömässä ja tutustumassa Stadionin torniin. Niin paljon aikaa kuin olen Olympiastadionilla viettänyt, en ollut aikaisemmin käynyt tornissa. Pitkällehän sieltä näkyi ja kävimme vähän läpi, mistä reitti kulkee. Mietin, että missä kohtaa tulee se hetki, kun uskon, että tästä selviän maaliin. Sen jälkeen suuntasimme Espooseen ja loppuilta kului syödessä ja MM-yleisurheilua katsoessa. Tuntui edelleenkin epätodelliselta, että huomenna asettuisin maratonin lähtöviivalle. Maalia en tohtinut edes ajatella.
Yö meni aika levottomasti ja aamupäivän taisin olla aika hiljainen. Kahdentoista aikaan lähdimme kohti Helsinkiä ja toisen ystäväni kotia, joka sattuu sijaitsemaan ihan Stadikan naapurissa. Koko kannustusporukka kerääntyi tuonne. Itse olin kovin epäileväinen oman jaksamiseni suhteen ja tein sen myös tiettäväksi. Ehkä eniten mahdollisessa keskeyttämisessä harmittaisi se, että nämä ihmiset ovat tulleet tänne vain ja ainoastaan katsomaan minun juoksuani. Rakkaat ystäväni taas eivät epäilleet hetkeäkään, ettenkö tulisi maaliin.
Vaihdoin vaatteet, keräsin tarvittavat eväät Spibeltiin ja tarkastin, että sekä numerolappu että ajanottosiru ovat mukana. Ulkona satoi, joten laitoin kertakäyttösadetakin päälle. Se toivottavasti pitäisi minut lämpimänä myös tuulta vastaan ennen kuin juoksu lämmittäisi minut. Lähdin kävelemään kohti lähtöpaikkaa. Kisa-alueella aloin tajuta, että olen oikeasti lähdössä maratonille. Siirryin lähtöalueen peräpäähän viiden ja puolen tunnin jänisten tuntumaan. Jännitys oli muuttunut kutkuttavaksi innostukseksi. Lähtölaukaus pamahti ja viiden minuutin päästä ylitimme lähtöviivan. Kannustusporukkani kohdalla huusin, että nyt ei jännitä enää yhtään. Se herätti hilpeyttä lähimmissä juoksijoissa. Olin aika innoissani. Ennen lähtöä satoi aika reippaasti, mutta heti lähdön jälkeen tuntui, että sade alkaa loppua ja niinhän se tekikin. Keli oli aikas loistava juoksemiseen: kostea, happirikas ilma, vajaa kaksikymmentä astetta lämpöä, pilvipoutaa (jossain vaiheessa aurinko vähän näyttäytyi, mutta vain hetkellisesti), eikä tuulikaan ollut niin paha kuin pelkäsin. Iltaa kohden tuuli taisi tyyntyä lähes kokonaan.
Alku meni hyvin. Kilometrikyltti toisensa jälkeen tuli vastaan eikä ajatus siitä, että vielä on jäljellä 40 kilometriä, tuntunut juuri miltään. Ehkä mieli ei pystynyt käsittelemään sitä. Jututin jäniksiä ja kokeneempia juoksijoita ja he valoivat uskoa, että maratonista voi selvitä, vaikka 25 kilometrin lenkitkin tuntuvat jaloissa. Jonkinlainen taistelutahto nosti päätään ja päätin, että teen kaikkeni, että pystyisin juoksemaan maaliin. Kannustusjoukot olivat vastassa kuudessa kilometrissä ja minusta tuntui hyvältä.
 |
| 6 kilometrin kohdalla vielä naurattaa |
Puoleen matkaan asti juoksu sujui kai aika hyvin, koska mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen. Juoksin 5,5 tunnin jänisten porukassa ja vauhti tuntui ihan sopivalta. Puolimatkan jälkeen alkoi jalat alkoivat ensimmäisen kerran tuntua rasittuneilta. Etureidet muistuttelivat itsestään. Meinasin jäädä porukasta, mutta juoksin sen vielä kiinni. Juttelin jänisten kanssa mahdollisuuksistani päästä maaliin. He olivat sitä mieltä, että vaikka tässä kohdassa jo tuntuu rasitusta, ei se missään tapauksessa tarkoita, ettenkö voisi päästä maaliin. Toisaalta he myös totesivat, että keskeyttäminen ei ole mikään häpeä. Jokaiselle enemmän maratoneja juosseelle tulee jossain vaiheessa tilanne, että täytyy keskeyttää syystä tai toisesta.
Ennen Esplanadia sijaitsevalla huoltopisteellä näin aika monta keskeyttänyttä juoksijaa. Kyyneleet nousivat silmiini ja päätin, että keskeytän vain, jos jalat menevät alta tai joku käskee niin tekemään. Takaisin käännyttäessä alkoi mielestäni kisan hankalin osuus. Jo Punavuoressa totesin, että jään ylämäissä jänisporukasta. Ajattelin, että en enää edes yritäkään roikkua, vaan tästä eteenpäin alkaa oma taisteluni kelloa vastaan. Ennen lähtöä olin sanonut, että maratonilla on lopulta kyse siitä, kuinka pitkään minä kestän tuskaa. Nyt alkoi se kello käydä. Muita juoksijoita tuolla oli enää siellä täällä, joten sain todellakin tehdä omaa suoritustani. Jalkoihin (tai muuallekaan) ei tehnyt kipeää, mutta ne olivat väsyneet. Tässä vaiheessa jo kävelin suosiolla ylämäkiä ja muutenkin kun tuntui, että jalat eivät pysty enää tekemään juoksuliikettä. Kävelyaskeleet verryttivät lihaksia ja vaikka ensimmäiset juoksuaskeleet kävelyn jälkeen tuntuivat pahalta, kulki juoksu sen jälkeen taas vähän tuskattomammin.
Itämerenkadulla kannustusporukkani oli minua vastassa. He juoksivat hetken aikaa rinnallani ja sovimme, että maalissa nähdään, jos raatoauto ei vain saa minua kiinni. Tai no, he totesivat vain, että maalissa nähdään. Muut suuntasivat lastenrattaiden ja lasten kanssa Stadionille, mutta yksi ystävistäni juoksi toista kilometriä rinnallani. Vähän ennen kolmekympin rajapyykkiä hän lähti juoksemaan kotiinsa hakemaan pyörän ja lupasi ajaa minua vastaan. Sillä oli hirvittävän suuri merkitys jaksamiselleni.
Lauttasaaren sillan (30 km) jälkeen alkanut neljä kilometriä kestävä lähes jatkuvan nousun taistelin ylös vuorotellen juosten ja vuorotellen kävellen. Odotin aina seuraavaa kilometrikylttiä ja laskin, että kymmenen minuutin kilometrivauhtiakin ehdin vielä maaliin. Tuossa vaiheessa aloin jo laskea 12 kilometriä maaliin, enää kymmenen... 35 kilometrin kyltin jälkeen aloin jo odotella, koska pyöräilijä tulisi minua vastaan. Seuraavalla huoltopisteellä ensiapujoukot jakoivat suolaa, joka maistui taivaalliselta, vaikka olin itsekin napsinut merisuolakiteitä matkan varrella. Huoltopisteen jälkeisen mäen päällä ystäväni odotti pyörän kanssa. Siinä vaiheessa olin varma, että pääsen maaliin.
Ystäväni ajoi tai talutti pyörää vierelläni koko loppumatkan. Hän jutteli minulle ja kertoi, että ei meno näyttänyt enää kovin freesiltä muillakaan. Kilometrikyltit ja huoltopisteet hän huomasi jo kaukaa. Kun mukana oli joku, jonka kanssa jutella, en muistanut koko aikaa, miten raskailta jalat jo tuntuvat, eikä minun tarvinnut kävellä kuin ylämäet, joita ei enää ollut kovin montaa. Paikallisena ystäväni osasi myös kertoa, mihin reitti seuraavaksi suuntaa ja miten lyhyt matka siitä enää on maaliin.
Mannerheimintielle saavuttaessa tiesin jo itsekin, miten viimeiset pari kilometriä kulkevat. Vielä tuossakin vaiheessa sain lauantai-iltaa viettäviltä ihmisiltä ja HCM-vapaaehtoisilta kannustusta. Yritin koko matkan ajan hymyillä kaikille kannustajille. Sillä on hirveän suuri merkitys juoksijalle. 40 kilometrin kyltin kohdalla aloin odottaa jo seuraavaa risteystä, Helsingin jäähallia ja Auroran siltaa. Tuntui uskomattomalta juosta iltahämärässä Jäähallin ohi tietäen, että maratonin maali on enää 1,2 kilometrin päässä. Sillalta piti nousta vielä viimeinen mäki Uimastadionin kupeeseen. Mäen päällä liikenteenohjaaja huusi, että kaksi kilometriä maaliin. Itse naurahdin, mutta ystäväni huusi, että ei noin vakavalla asialla saa leikkiä. Mäen laella Olympiastadion avautui eteeni. Huikkasin kirittäjälle, että otan vielä loppukirin ja nähdään maalin jälkeen. Hieman oli epäselvää, mihin pitää juosta, kun liikkeellä oli katsojia, jo maaliin tulleita ja maaliin tulevia juoksijoita. Päästelin kuitenkin ihan lennokkaalla askeleella Stadionin viertä maratonportille. Siinä oli se hetki, josta olen
unelmoinut. Se oli juuri niin hieno hetki kuin olin kuvitellutkin. Suurimman liikutuksen koin juurikin maratonportista juostessa, en maalissa.
 |
Unelmien täyttymys
(oikeasti oli jo pimeää, kun tulin maaliin) |
Vielä viimeinen kurvi Stadionilla. Kuuluttaja mainitsi nimeni, joten tuuletin, Loppusuora. Maalissa! Kannustusporukka oli heti maalilinjan jälkeen katsomossa hurraamassa ja kuvaamassa ja onnittelemassa. Poseerasin kuvia varten ja lähdin kiertämään kohti uloskäyntiä. Taululta katsoin, että bruttoaikani oli 5:51:11. Pitkälti alle kuusi tuntia siis ja nettoaika vielä viisi minuuttia parempi. Katsomosta kuulin huudettavan nimeäni.
FaerieS oli hommissa HCM:ssä ja huomasi maaliintuloni. Ihana päästä jakamaan näitä oman elämän huippuhetkiä muiden kanssa. Kiitos kannustuksesta! Luovutin chipin pois, sain mitalin ja keräsin eväät muovipussiin, join vielä muutaman lasillisen urheilujuomaa ja ah niin ihanaa kahvia.
Raahustin pois Stadionilta ja uloskäynnillä kannustusjoukot olivatkin jo vastassa. Halauksia, onnitteluita ja kehuja! Ystäväni 6-vuotias poika sanoi, että heillä olisi vielä yksi asia. Silmät piti laittaa kiinni. Molemmat lapset olivat askarrelleet minulle omat mitalinsa. Sekä lisäksi ystäväni yhdessä vielä yhden. En voittanut, mutta luulen, että sain eniten mitaleja. Minulla oli aivan huikea kannustusjoukko! He tahtoivat vapaaehtoisesti tulla reitin varrelle. Lapset jaksoivat mukisematta olla koko päivän liikenteessä (eivätkä aikuisetkaan ilmeisesti paljoa kiukutelleet). En voi tarpeeksi kiittää heitä! Itse en uskonut, että pääsen maaliin, mutta onneksi muut uskoivat. Kiitos myös teille tsempeistä!
 |
| HCM-mitalit |
Kävelimme (minä raahustin) kaverini kotiin. Ruokaa ja juomaa. Pitkämatkalaiset kotimatkalle. Suihkuun selvittämään urheiluvammat. Oikeaan ojentajaan ja selkään sain pienet hiertymät. Ei kramppeja, ei pelättyjä polvivaivoja, ei irtoavia kynsiä. Taisin päästä ensimmäisellä maratonilla suhteellisen helpolla. Tottakai lihakset ovat nyt jäykät ja kipeät ja tulevat olemaan sitä vielä useamman päivän, mutta se kuuluu asiaan.
Lähtiessä maraton tuntui loputtoman pitkältä matkalta. Kyllä se näin jälkeenpäinkin tuntuu pitkältä, mutta nyt tiedän, kuinka pitkä se on. Vaikka maraton on fyysisesti raskas suoritus, niin suurimmaksi osaksi se käydään oman pään sisällä. (Olettaen, ettei tule yllättäviä ongelmia.) Itse epäilin fyysistä kestävyyttäni, mutta ulkopuoliset taisivat tietää, että sisuni ei anna periksi.
Joka tapauksessa taidan tahtoa juosta maratonin vielä uudestaan. En kylläkään ole ihan varma, miten se tulee sujumaan, jos en saa samanlaista kannustusjoukkoa kasaan. Tosin ehkä pääsen joskus juoksemaan maratonin yhdessä yhden tai useammankin heistä kanssa. Tai sitten minä olen silloin radan varrella kannustamassa.
