maanantai 4. maaliskuuta 2013

Pirkan hiihto 2013

Huh... nyt se on ohi. Valmistautuminen meni juuri niin kuin suunnittelinkin. Tosin lauantai-iltana huolestuin, että olenko syönyt ja juonut tarpeeksi, mutta energiat eivät loppuneet missään vaiheessa, eli senkin puolesta kaikki sujui.

Äiti ja iskä tulivat lauantaina Tampereelle. Iskä teki vielä viimeisen voitelun suksille. Lauantai-illan päivittelimme lumimyrskyä. Onneksi se kuitenkin loppui jo hyvissä ajoin yöllä ja sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena. Aamupalan jälkeen ehdimme vielä rauhassa lukea lehdet, kun iskäkin lähti tällä kertaa vain Puoli-Pirkkaan, eli tänä vuonna ei tarvinnut ajaa häntä ensin Niinisaloon. Puoliltapäivin pakkasimme sukset ja muut kamppeet autoon ja vein oman autoni Vermon raviradalle parkkiin. Siitä hyppäsin äitin ja iskän kyytiin kohti Hämeenkyröä. Siinä vaiheessa alkoi ensimmäistä kertaa jännittää, hyvällä tavalla. Lähtöalueella olimmekin hyvissä ajoin. Siellä alkoi taas tuntua, että onko tässä mitään järkeä vai lähtisinkö sittenkin äitin kyydillä takaisin Tampereelle. Kuuluu asiaan! ;)

Viimeisten varusteiden tarkistusten jälkeen suuntasin lähtöalueelle. Jättäydyin tarkoituksella aika häntäpäähän. Tarkoituksenihan ei ollut missään tapauksessa ainakaan aloittaa liian lujaa. Lähtöinnostuksessa vaan helposti höntyilee liian kovan jonon perään, kun ei malta mieltään. Lähtölaukaus pamahti ja puolitoista minuuttia sen jälkeen ylitin lähtöviivan. Siinä kohtaa huusin äitille, että hyvin menee, ei väsytä vielä. ;) Eipä tuossa Puoli-Pirkan lähdössä liian kovan alkuvauhdin vaaraa ole: ensimmäiselle huoltopisteelle asti mennään jonossa, joka pysähtyy jokaiseen ylämäkeen. Kyröskosken huolto meni vähän ohi valtavan ruuhkan takia. Huoltopisteen jälkeen tulee kuuluisa Pirkan hiihdon kävelyosuus. Ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana (johon siis osuvat sekä pahimmat ruuhkat että tuo kävelyosuus) ehdin moneen kertaan ajatella, että ei minun tule varsinaisesti ikävä Pirkan hiihtoa, kun Kalevan kierroksen hiihto on ensi vuonna muissa maisemissa.

Kävelyosuuden jälkeen hiihto oli kai aika kivantuntuista, kun suurempia muistikuvia siitä ei ole. Aiempina vuosina muistan, että kävelyn jälkeen hiihtorytmiin pääseminen on ollut vaikeaa, mutta nyt ei ollut sitä ongelmaa. Hiihtelin aika sopivaa vauhtia etenevässä jonossa. Lintuharjun huoltopiste (~15 km) tuli yllättävän nopeasti vastaan ja siellä tankkasin ihan ajan kanssa. Kyröskoskelta alkanut loiva nousu jatkui vielä noin kilometrin verran huollosta eteenpäin, mistä alkoi puoleen matkaan jatkuva loikotteleva lasku, joka huipentuu Rokkakosken laskuun. Kyseessä on jonkinlaiseksi Pirkan hiihdon legendaksi muodostunut vaativa lasku, jonka voi halutessaan kiertää hiekoitettua reittiä pitkin kävellen. Etukäteen ajattelin hyödyntäväni tämän mahdollisuuden, mutta enhän minä sitä tänäkään vuonna tehnyt. Sen sijaan rauhallisesti laskien pääsin metsän siimeksestä tasaiselle pellolle kunnialla. Jes! Sisu ei antanut periksi, että olisin ottanut vapaaehtoisesti sukset pois jalasta. Jos jossain tänä vuonna oli iloa hieman nihkeästä luistosta, niin tuossa laskussa. Lasku lasketaan siis pellolle, jossa latu tekee 90 asteen mutkan. Ladulla riittää sekä pituutta että leveyttä, mutta liukkaammilla keleillä olen nähnyt hiihtäjien laskevan mutkan suoraksi ja hankeen. Onneksi vauhti on yleensä sen verran hidastunut, että pahempia ei kai ole sattunut.

Laskun jälkeinen Rokkakosken huoltoa olen pitänyt puolen matkan krouvina. Olo alkoikin jo olla sellainen, että jo oli aikakin. Rokkakosken huollosta alkoi kolmas legendaarinen Pirkan hiihdon osuus: Rokkakosken nousu. (Ensimmäinen on kävelyosuus ja toinen edellä kuvattu lasku.) Latuprofiiliinkin on erikseen merkitty, että nousua kertyy kolmen kilometrin matkalla 85 metriä. Nousulla ehkä halutaan pelotella Pirkan ensikertalaisia, koska ei se ole niin paha kuin, miltä se kuulostaa. Tosin jos jo puolessa matkassa tuntuu pahalta, niin sitten tuo nousukin on raskas. Toisaalta kun siitä on selvinnyt, niin tietää olevansa voiton puolella. Itselläni oli jo puolessa matkassa aika raskaat jalat, mutta eipä noissa nousuissa kukaan enää mennyt heittämällä ohi. Vaikka tästä eteenpäin maaliin asti tuntui, että on tien tukkona muille, niin yleensä takaa kuului vain huuto, että jatka vain, pidät hyvää vauhtia, jos yritti laskea muita ohi. Raskain jaloin ylöspäin raahustaessa tuntui välillä vähän toivottomalta, mutta kun selvisin nousun päälle ja tiesin, että maaliin on enää alle kaksikymmentä kilometriä, koitti taas vähän parempi vaihe. Vauhti ei ollut päätä huimaava, mutta vei kuitenkin eteenpäin.

Viimeistä edelliseltä huoltopisteeltä oli maaliin enää viitisentoista kilometriä ja siinä vaiheessa uskoin selviäväni kunnialla maaliin. Alkumatkasta otan aina tavoitteeksi seuraavan huoltopisteen, mutta Pentinmaalta eteenpäin alan odottaa Ylöjärven latuverkostoon liittymistä ja 10 km maaliin -kylttiä. Huoltopisteeltä eteenpäin sekä reidet että ojentajat antoivat kramppien merkkejä ja noin 12 kilometriä ennen maalia sisä- ja etureisien alaosat menivät täysin jumiin. Siinä kohtaa meinasi itku tulla. En pystynyt liikkumaan ollenkaan. Tiesin, että seuraavaan huoltoon oli vielä vähintään 3 kilometriä ja mietin, että miten selviän sinne asti ja jos keskeytän, niin onko sieltä kuljetus maaliin vai täytyykö siinäkin tapauksessa hankkia oma kyyti. Onneksi mukana oli lääkettä kramppeja vastaan. Epäilin kyllä sen tehoa noin voimakkaaseen lihaskouristukseen, mutta ihmeainetta se oli. Ohitin 10 km -kyltin ja pääsin Julkujärven huoltopisteelle. Suolainen kauravelli on yhtä ihanaa kuin edellisillä kerroilla. Taitaa muuten olla maitoon keitettyä. Kahdeksan kilometriä maaliin! Jos aion keskeyttää, niin nyt on siihen viimeinen mahdollisuus. "Tuska on vain hetkellistä, mutta luovuttaminen ikuista." Sanotaan, että ensimmäisen kerran jälkeen keskeyttäminen tulee helpommaksi. En tahtonut kokeilla sitä, joten päätin jatkaa maaliin. Jokainen pienikin ylämäki tuntui jaloissa, mutta jokainen kilometrikyltti oli lähempänä maalia. Tosin missasin kuuden kilometrin kyltin ja toivoin, toivoin, toivoin, että tuo seuraava on viiden kilometrin kylttiä. Oletteko muuten huomanneet, miten samannäköiset numerot 5 ja 6 ovat kaukaa katsottuna?! Vitosen jälkeen tissisillan yli ja viimeinen kunnon nousu. Tuntui pahalta, mutta tiesin, että mäen päällä helpottaa. Viimeiset neljä kilometriä ovat ihanan tasaiset ja tulivat taas suhteellisen hyvää vauhtia. Ainakin sillä hetkellä se tuntui siltä. ;)

Aina aiemmin olen tullut maaliin valoisaan aikaan, joten noin 600 metriä ennen maalia oli yllätys, kun reitti ohjattiinkin valoladulta pimeään alamäkeen. Katsoin jo ympärilleni, että olenko oikeassa paikassa, mutta mutkan takana oli kyltti 0,5 km maaliin. Seuraavan mutkan takana näkyikin valopisteitä. Ilmeisesti järjestäjiä otsalamput päässä. Ei, kun lähemmäs tullessa huomasinkin, että järjestäjät olivat sytyttämässä soihtuja ohjaamaan hiihtäjiä. Siinä vaiheessa en voinut estää liikutusta, vaan kyyneleet nousivat silmiin. Vaikka pimeällä maaliin tuleminen tarkoittaakin sitä, että aikani on huonompi kuin ennen, niin soihtukujassa raviradalle laskeminen oli jotain niin hienoa, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Tätä kirjoittaessakin olen hieman liikuttunut.

Maaliin tulon jälkeen lähdin hakemaan varusteitani ja vaihtamaan lämmintä vaatetta päälle. Iskä oli maalissa kaksi tuntia ennen minua, joten he olivat jo äitin kanssa lähteneet kotimatkalle. Äiti oli jättänyt laukkuni halliin varustesäilytykseen tällä viestillä varustettuna:


Siinä vaiheessa en enää voinut hillitä itseäni, vaan purkahdin itkuun. Ajatelkaa, miten olisi kaduttanut, jos olisin jättänyt hiihdon kesken! Ihana äiti! <3 <3 <3


Aikani oli 4.44.41. Olisi ehkä pitänyt odottaa vielä kolme sekuntia. ;) Viime vuonna kulki lähes tunnin nopeammin, mutta olin niin onnellinen maaliin pääsystä. Enhän lähtenytkään ihan samoin tavoittein ja jossain vaiheessa olin varma, etten pääse maaliin, vaikka kuinka tahdon voimaa riittäisi. Lisäksi olen aika monesta lähteestä kuullut kuluneen vuorokauden aikana, että keli oli nihkeä. Pirkan hiihdossa (90 km) voittajan aika heikkeni viime vuodesta lähes tunnilla ja kelin takia maalin aukioloaikaa jatkettiin puolella tunnilla.

Jostain syystä näiden taistelukisojen jälkeen olen erityisen tyytyväinen itseeni, vaikka varsinainen tulos jäisikin vaisuksi. Samoin tosin huomaan arvostavani huippu-urheilijoissa taistelijoita ja venyjiä, vaikkei sillä saisikaan mitalia. Pystyn näkemään tuloksien taakse, jos vaikka se kahdeksanneksi sijoittunut hiihtäjä teki elämänsä suorituksen. Tätä asennetta kaipaisin enemmän suomalaiseen urheilumediaan ja urheilun seuraajiin. Ehkä ne urheilijoiden paineet arvokisoihin lähdettäessä eivät olisi niin kovat ja sauvan kahvaa ei tarvitsisi puristaa ihan niin lujaa.


Joka tapauksessa tämän vuoden hiihto on nyt ohi. Ihan vielä en heitä suksia kokonaan nurkkaan, mutta silti alan siirtyä kohti juoksukautta ja Vuokatti hiihtoa. Ilmeisesti ensi vuonna Kalevan kierroksen hiihto järjestetään siellä. Olen aika innoissani, sillä tykkään ko. tapahtuman reitistä, järjestelyistä ja paikkakunnasta. Viis siitä, että matka taitaa olla 60 kilometriä! :)

17 kommenttia:

  1. Onnea suorituksesta! Liikutuin soihtukuja kohtaa lukiessani, oli varmasti hieno tunne! 45km, on kyllä aika matka! Hienosti selvisit maaliin asti ja onneksi et keskeyttänyt! :) Ensi vuonna on sitten minun vuoroni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivotaan ensi vuodelle vähän luistavampaa keliä. :)

      Poista
  2. Onnea suorituksesta! Hirmuisen sitkeä sissi olet, upeaa!

    Oletko sinä hiihtänyt Vuokattihiihdon joskus? Minä vähän vieläkin epäröin, että jos kuitenkin osallistuisin siihen tänä vuonna. Mutta en toisaalta uskalla. Onkohan siellä kuinka pahoja laskuja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Keväällä 2010 olen hiihtänyt Vuokatti hiihdon 30 kilsaa. Silloin se tosin kierrettiin toisinpäin. Ihan tarkkoja muistikuvia ei ole, eikä löytynyt rataprofiiliakaan arkistoista (saati tälle vuodelle netistä). Pääosin reitti on tasaista, mutta kyllä sinne jonkun verran laskujakin mahtuu. Vaikea arvioida, kun eilen juuri opin, että tuo ala- ja ylämäkien kokeminen hiihdossa on niin suhteellista. Työkaveri selitti ylämäestä, jota en itse muistanut ko. ladulla olevankaan. :D

      Itseäkin vähän polttelisi lähteä, kun äiti heitti, että voidaanhan me käydä iskän kanssa jo tänä vuonna tutustumassa uuteen reittiin. ;)

      Poista
    2. Suhteellista tosiaan taitaa olla, minä olen googletellut ja etsinyt rataprofiilia myös, toiset sanovat, että on hyvinkin tasainen lenkki ja toisten mielestä todella mäkinen reitti. Tosin nyt kun on täällä tasamaalla ollut, niin kaikki muu taitaa olla mäkistä.

      Luulen, että ilmoittaudun tuolle 30km perinteiselle, koska kun kuitenkin silloin oltaisiin Vuokatissa, niin harmittamaan jäisi, jos en hiihtäisi.

      Poista
    3. Vilkaisin vielä Vuokatin sivuilta alueen latureitistöä. Tuo 30km lenkki on siellä nimetty "Vaarankylän helppo"-nimellä. Kai se on pakko uskaltaa. ;)

      Poista
    4. Suurimmaksi osaksi tuo 30-lenkki on tasaista (Vaarankylän tai Heikkilän helppo). Nimestä huolimatta tuolla ladulla on muutama pätkä punaista ja mustaa latua: ihan alusta n. ensimmäiselle huoltopisteelle asti ja Heikkilän huoltopisteen molemmin puolin. Ehkä tuosta johtuu nuo erilaiset mielipiteet. Ei siellä yhtään sellaista laskua ole, joista et selviäisi. Koska ladulla on kisan aikana muitakin, niin toki laskut kannattaa ottaa ennemmin liian varovasti kuin uhkarohkeasti. Kyllä sinä pärjäät!

      Jos olet jo valmiiksi Vuokatissa, niin ehdottomasti ilmoittauduit. Sitä kautta minäkin päädyin 2010 osallistumaan, kun olin 2009 seuraamassa iskän hiihtoa ja harmitti ihan vietävästi, kun olin itse vain huoltojoukoissa. (Toki kävin muuten Vuokatissa hiihtelemässä.)

      Poista
  3. Onnea hienosta taisteluhiihdosta! Upeaa! Minäkin ihan liikutuin sun puolesta lukiessani.. Olet sä aikamoinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olisi tullut varmaan mielenkiintoinen teksti, jos olisin kirjoittanut sen sunnuntai-illan endorfiinihöyryissä. :)

      Poista
  4. Huikeaa ja liikuttavaa! Sisukkaalle taistelijalle onnea hienosta hiihdosta! <3

    VastaaPoista
  5. Onnea hienosta hiihdosta! Ja ihana viesti äiskältä! :)

    Tuo Rokkakosken lasku kuulostaa ihan kamalalta. Jurnuttaisin sen varmaan alas niin leveällä auralla kuin mahdollista. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niin oli, laitoin sen numerolapun kanssa talteen. :)

      Mäkin aurasin siellä aurausvallien välissä (edellä oli laskenut muutama tuhat hiihtäjää jo mua ennen), kunnes vauhti kasvoi, etten voinut enää aurata. Se hyvä puoli tuossa laskussa on, että viimeinen jyrkin kohta lasketaan suoraan pellolle ja leveyttä riittää, joten koko ajan näkee, mitä on tulossa.

      Poista
  6. Upea taistelija, hyvä Aku!
    Voin vaan kuvitella tuon fiiliksen maaliin tullessa pitkin soihtukujaa <3
    Nyt ei muuta kuin Vuokattiin hiihtämään niin Aku kuin Bregokin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Se oli aika hienoa, jos nyt maaliintulo on aina hieno hetki. :)

      Jos saan iskän houkuteltua mukaan, niin taidan osallistua. Ihan vähän polttelisi. :)

      Poista
  7. Tuloksia ja kuvia googlatessani eksyin tänne. Sä ehkä kyselit multa lähtöjärjestelyistä ja vaihdettiin pari sanaa ennen starttia? Olipahan nihkee laturetki ja loppupuolella meni iteltä ihan kahvitteluks huollossa... Mut tsemppiä ja kohti uusia haasteita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkun kanssa juttelin ennen lähtöä, joten voi hyvinkin olla, että se olit sinä. Samassa kisassa olemme siis näköjään olleet, mutta onneksi ilmeisesti selvisimme molemmat maaliin ja tosiaan tästä eteenpäin uudella innolla. Kiitos! :)

      Poista

Kommentti olis kiva! ;)