Kevään kaipuu?

Kun eletään jo maaliskuuta, ei ole voinut välttyä kanssaihmisten ihastelulta, kuinka aamulla on jo ihanan valoisaa ja kesä on täällä ennen kuin huomaammekaan. Synkkä talvi on ohi. Valo on ihanaa ja tykkään kesästä, mutta toisaalta se tarkoittaa myös tätä:

Minä kaipaan kevään hiihtokelejä. Että ehtisi vielä töiden jälkeen valoisaan aikaan hiihtämään. Vauhdin hurmaa järven jäällä. Helmikuun elättelin vielä toiveita, että pakkaskelejä ja vähän lisää lunta riittäisi tälle talvelle. Enää en usko - enkä toivo. Kuluvalla viikolla on muistuteltu suunnistus- ja pyöräilykauden olevan jo aluillaan. Hienoja asioita molemmat, mutta olisin tahtonut hiihtää vielä vähän. Onneksi tulevana viikonloppuna on edessä reissu Tahkolle ja seuraavana Vuokattihiihto. Niiden jälkeen olen valmis toivottamaan kevään tervetulleeksi. Vuokattihiihtoa seuraavana maanantaina starttaakin Tampereen iltarastikausi.

Ulkoilmassa tykkään liikkua kauden lajien parissa. Aika uskomatonta, että saatan hiihtää poskia nipistelevässä pakkasessa ja samassa paikassa muutaman kuukauden päästä juosta t-paidassa ja shortseissa. Neljä vuodenaikaa on <3! Lyhenevä hiihtokausi vain vetää välillä mielen matalaksi. Ehkä pitäisi harkita muuttoa pohjoiseen tai itään kauden pidentämiseksi. Tai hiihtoputken naapuriin. Tai ehkä ensi talvi tarjoaa pitkän hiihtokauden.

Vuosi 2014

Väsymyksestä huolimatta viime vuoteen mahtui myös paljon kivoja asioita. Alla siis vuosikooste viime vuoden mieleenpainuneimmista asioista. Uupumus on laskettanut loppukevään ja syksyn välisen ajan päälle usvaverhon. Siltä ajalta muistan vain positiiviset tapahtumat ja muu on täysin harmaata. Merkki toipumisesta, uskoisin.

TAMMIKUU
...totuttelin elämään neljännellä vuosikymmenellä
...odottelin lunta

HELMIKUU
...ensimmäinen Kalevan kierroksen luistelu luonnonjäällä. Tykkäsin paljon enemmän kuin rataluistelusta, vaikka jää jonkin verran kisan edetessä pehmeni.
...naatiskelin olympialaisista.
...varasin matkan loppukesälle.
...osallistuin työporukalla StafettVasaniin.

MAALISKUU
...hiihdin Vuokattihiihdon surkean vähäisellä harjoittelulla.

HUHTIKUU
...aloitin aikuisten yleisurheilukoulun. Sen kymmenen kertaa tarjosivat onnistumisen elämyksiä ja itsensä ylittämistä.

En heitä keihästä vasemmalla kädellä! ;)

...kävin rakkaiden ystävien kanssa Riikassa.

Öinen Praha kanootista käsin.

TOUKOKUU
...työkaverini kertoi sairastavansa syöpää.
...juoksin HCR:n kaverin nimissä.
...juoksin läpi Tukholman maratonin.

KESÄKUU
...osallistuin Jukolan viestiin juosten osuudet sekä Venloissa että Jukolassa.
...Kalevan kierroksen soutu tarjosi sekä aurinkoa että sadetta.

HEINÄKUU
...viimeinen Sulkavan soutu Soututeamin kirkkoveneessä tarjosi vastoinkäymisiä, mutta selvisimme maaliin.
...avokin veljentyttö syntyi kaksi kuukautta etuajassa, mutta terveenä. S kasvaa ja kehittyy kuten pitääkin!
...ystävän polttarit tarjosivat lajikokeilua lämpimässä kesäsäässä.

ELOKUU
...juhlin hyvän ystäväni häitä.

Morsiuskimppu

...aloitin viiden viikon kesäloman.

SYYSKUU
...olin katsomassa lentopallon MM-kisoja Puolassa. Huikea kokemus!

Aku Katowicessa

...kävimme työporukalla Prahassa.

LOKAKUU
...rakas mummoni menehtyi. Ikävä on kova, mutta Kerttu-mummon on nyt hyvä olla!
...aloitin lentopallokoulun.

MARRASKUU
...työkaverin syöpähoidot olivat purreet, kuten pitikin.

...kävin ensilumen leirillä Saariselällä. Tosin flunssatoipilaana hiihtokilometrit jäivät vähiin.

JOULUKUU
...oli joulusta huolimatta eniten sellaista tavallista arkea, jota olen koko vuoden toivonut.
...usko(i)n, että tuleva vuosi tulee olemaan parempi!

 

Mitä minulle kuuluu?

Hei, olen takaisin! :)

 

Pikkuhiljaa kertynyt työkuorma lisättynä vastuullisempien työtehtävien tuomalla stressillä painoi minut työuupumuksen syövereihin. Uupumus kertyi salakavalasti, kunnes viime keväänä oli pakko myöntää, että tämä ei ole normaalia. Elämässä pitäisi jaksaa tehdä muutakin kuin töitä. Viime vuodelle osui myös paljon vastoinkäymisiä siviilielämän puolella, ei niinkään minulle, vaan läheisilleni. Viimeistään se nosti kokonaisrasituksen sille tasolle, että oli pakko turvautua ulkopuoliseen apuun ja myöntää, että en jaksa.

 

Jälkeenpäin katsoen oireita on ollut jo pitkään. Toisaalta olen aina ollut ahkera ja kova tekemään töitä. Olen parhaimmillani pienen stressin alaisena ja monta rautaa tulessa. Siksi on vaikea tunnistaa se raja, mitä ihminen jaksaa ja mitä ei. Keväällä stressi alkoi jo oireilla fyysisesti, mikä sai minut ensimmäisen kerran kunnolla säikähtämään. Aiemmin 30-vuotistyöterveystarkastuksessa tehdyn stressitestin tulos oli vähän koholla. Omien tuntemusten mukaan jaksoin ihan hyvin, mutta työterveyshoitaja kehotti hakeutumaan matalalla kynnyksellä työpsykologin juttusille. Huhtikuussa kävin työterveyslääkärillä uusimassa allergialääkereseptit. Ennen lähtöä hän kysyi, miten minulla muuten menee. Silloin sain kakaistua ulos tilanteeni ja kysyin, saisinko lähetteen psykologille. Lääkäri piti pienen luennon siitä, kuinka me suomalaisnaiset olemme ihania, mutta vähän turhan tunnollisia. Lisäksi hän sanoi, että iän myötä karttuva kokemus auttaa tähän ongelmaan, mutta tähän hätään on parasta, että käyn juttelemassa ammattilaisen kanssa. Tuon tapaamisen jälkeen olen ollut kiitollinen, että meillä on niin ammattitaitoinen työterveyslääkäri kuin on. En tiedä, kuinka pahaksi tilanne olisi päässyt, jos hän ei olisi kysynyt, mitä minulle kuuluu.

 

Kävin kevään ja kesän aikana viisi kertaa psykologin juttusilla. Ensimmäinen oppi oli, että minun täytyy itse oppia rajaamaan tehtäviäni ja kertoa esimiehelle ja työkavereille, milloin tarvitsen apua.  Minun ei tarvitse hoitaa kaikkea itse, vaan pitää osata delegoida tehtäviä eteenpäin. Tästä oli jo paljon apua ja sain paljon myötätuntoa ja ymmärrystä. Jatkossa kävimme läpi, miten voin omilla ajatuksillani vaikuttaa omaan jaksamiseeni ja koko elämään. Jos olisin tahtonut, olisin päässyt sairauslomallekin, mutta en kokenut, että siitä olisi ollut tilanteessani apua.

 

Uupumuksesta toipuminen on pitkäaikainen prosessi, varsinkin kun sitä tekee työn ohella. Kuitenkin koin, että se on minulle oikea tie. Ei riitä, että saan jaksamiseni takaisin, vaan tarvitsen tunteen, että saan myös elämän takaisin hallintaani. Olin mennyt jo pitkään autopilotilla, jossa hoidin pakolliset asiat ja paljon tippui kokonaan pois. Joskus tuntui, että uupumus iski kunnolla vasta, kun sain sille nimen ja aloin tehdä korjaavia liikkeitä. Olin koko kesän tosi väsynyt. Välillä tapahtumat sekä työ- että yksityiselämässä tuntuivat vetävän maton jalkojen alta, mutta vähän kerrassaan värit tuntuivat palaavan elämään.

 

Tällä hetkellä elämä näyttää aika paljon valoisammalta. Olen oppinut delegoimaan ja sietämään keskeneräisyyttä paremmin. Edelleenkin väsyn aiempaa helpommin. Liikunta ja ruokailu ovat vielä vähän hakusessa. Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että olen selvästi vahvempi kuin vuosi sitten ja olen astunut monta askelta eteenpäin itsetuntemuksen polulla. Sitä tahdon edetä edelleenkin, koska se tuntuu olevan aika mielenkiintoinen retki.

Vuokattihiihto 2014

Kurjasta talvesta huolimatta Kalevan kierroksen järjestyksessä toinen laji on hiihto. Hurja määrä hiihtotapahtumia on jouduttu perumaan ja niissäkin, jotka on saatu järjestettyä, on reittiä jouduttu muokkaamaan ja järjestelyt ovat vaatinee normaalia enemmän töitä. Kolmena edellisenä vuonna Kierroksen hiihto on järjestetty Pirkan hiihdon yhteydessä, joka jouduttiin tänä vuonna perumaan. Myös Vuokattihiihdon kanssa jouduttiin jännittämään ihan viime viikoille saakka ja reitti vahvistettiin kuluvan viikon tiistaina. Alun perin hiihtomatkan piti olla 45 kilometriä yhtenä lenkki, mutta tänä vuonna Vuokattiin saatiin järjestettyä yksi kahdenkymmenen kilometrin lenkki, jota osa hurjista kiersi päivän aikana jopa viisi (!) kertaa. Hattu ylös! Varsinkin kun parhaat lumiolosuhteet olivat Vuokattivaaran päällä, jonka yli reitti siten vietiin. Melkoiset nousut ja laskut!

Toinen huonon talven tuoma haaste on tottakai ollut harjoittelu. Tai aika yleisesti sen puute. Vuoden 2014 puolella olen ennen Vuokattihiihtoa tainnut saada kerrytettyä viitisenkymmentä hiihtokilometriä. Lisäksi sairastuin pari viikkoa takaperin flunssaan, joka jälkitauteineen alkoi hellittää vasta tämän viikon alkupuolella. Tiistaina en vielä ollut ollenkaan varma, että olisin lähdössä hiihtämään Vuokattiin. Vielä perjantaina junassa tuntui epätodelliselta, että minä olisin vielä tänä talvena osallistumassa hiihtokisaan, jossa matkana olisi 40 kilometriä. Kuopion pohjoispuolella alkoi sentään maastossa näkyä vähän lunta, mutta täytyy todeta, että en pysty edes kuvittelemaan, millaisen työn järjestäjät ovat tehneet saadakseen tuon lenkin hiihdettävään kuntoon.

Meille hiihtäjille oli nimittäin saatu aikaan aivan loistavan kuntoiset ladut. Ja kun lisäksi säiden säätäjä oli suosiollinen muuttamalla perjantain tuulisen räntä-/vesisateen pakkasyön kautta lauantain aurinkoiseksi poutakeliksi, voin sanoa, että pääsin hiihtämään kauden viimeiset kilometrit ehdottomasti talven parhaissa olosuhteissa.

Koska hiihtokilometrit ovat vähissä ja ne on hiihdetty lyhyillä tykkilumiladuilla, täytyi vaativalle vaarareitille lähteä nöyränä ja maltilla. Vaaralle nouseva lenkki on hyvin kaksijakoinen: ensimmäinen kahdeksan kilometriä nousua, pari kilometriä vaativaa laskua ja jälkimmäinen kymppi laskuvoittoista. Lähdin matkaan sillä idealla, että ensimmäisen kympin jälkeen ei saa tuntua pahalta ja toiselle lenkille käännyttäessä ei saa tuntua siltä, että tekisi mieli lopettaa. Lähtijöitä oli sen verran paljon, että ensimmäisiin nousuihin ei olisi päässyt ryntäilemään, vaikka olisi tahtonut. Tosin nousut itsessäänkin hillitsivät vauhtia: en saanut pehmeässä irtolumessa liu'utettua suksea ollenkaan, vaan luistelusuksillakin piti nousta haarakäynnillä. Silti vaaran päälle päästyä maisemat ja huippukuntoiset ladut korvasivat kärsimykset. Vaaralta alas oli pari pahaa laskua, joiden jälkeen sinisellä ladulla oikein nautiskelin hiihtämisestä.

Maalialueella kävin kääntymässä toiselle lenkille ja nyt nousuissa alkoi tuntua harjoittelun puute. Tässä vaiheessa tuli ensimmäistä kertaa tunne, että kyllä minä tästä maaliin selviän. Sukset olivat onneksi hyvät, eivätkä ne edes kaikkein märimmissä kohdissa alkaneet imeä kiinni lumeen. Ensimmäisellä kierroksella luisto oli erinomainen, mutta kulutuksen ja lämpötilan kohoamisen myötä latu muuttui raskaammaksi. Viimeisellä huoltopisteellä, kun tiesin, että vaikeimmat osuudet ovat takana ja että tulen selviämään harjoittelun puutteesta ihan kunnialla maaliin, tuli ihan vähän tippa linssiin. Helpot osuudetkaan eivät tuntuneet jälkimmäisellä kierroksella enää kovinkaan helpoilta, mutta jokainen kilometri oli lähempänä maalia. Äiti ja iskä olivat maaliviivalla vastassa ja iskä huusi, että hienosti menee alle neljään tuntiin, vaikkei sitä hänen skaalallaan lasketa edes hiihtovauhdiksi. ;) (Iskän oma aika samalla matkalla perinteisellä M60-sarjassa 2:25!)

Vuokattihiihto kuuluu Kainuun liikunnan Haasta itsesi kunnolla-massaliikuntatapahtumien sarjaan. Tällä kertaa tosiaan haastoin itseni kunnolla ja selvisin haasteesta. Tosin silti olisi mukavampi lähteä kisaan kunnolla treenanneena.

Yleensä tässä vaiheessa hiihtokautta alkaa jo vähän toivoa, että kevät tulisi. Tänä vuonna, kun hiihtokautta ei oikeasti ole ollut, ei tuollaisia tunteita ole näkynyt. Pää on ymmärtänyt jo viikkoja sitten, ettei hiihtokelejä tälle keväälle enää tule, mutta sydän ei oikein sitä hyväksy. Mieli on ollut koko kevään vähän alamaissa. Varmasti syitä on ollut muitakin, mutta tämä yhtenä. Nyt kun pääsin päättämään kauden mielimaisemissani huippuolosuhteissa, voin toivottaa hyvillä mielin kevään tervetulleeksi ja toivoa, että ensi talvi on parempi!

Urheiluhulluus

Tässä blogissa olen kertonut moninaisista liikuntahullutuksista, ja monta on jäänyt kertomattakin. Lisäksi uskon, että lukijoille on myös tullut selväksi, että olen melko innokas penkkiurheilija. Ja juuri nyt on penkkiurheilijoiden karkkipäivät, kun Sotshissa kisataan olympialaisten talvikisojen merkeissä. Urheilussa parasta ovat tunteet ja niitä nämä kisat ovat tarjonneet koko Ylen veron edestä. Seuraavalla tahdon yrittää avata teille, miksi tykkään katsoa muiden urheilemista ja mitä se minulle merkitsee.

Linkit vievät Yle Urheilun uutisiin, josta voi käydä lukemassa lisää ko. tapauksesta.

Ajattelin, että eilinen Iivon kymmenystappio elämänsä hiihdolla olisi ollut tarpeeksi kylmäävää, mutta tämä päivä pisti selvästi paremmaksi. Aamukymmeneltä naisleijonat aloittivat taistelun välieräpaikasta rakasta vihollista, Ruotsia vastaan. Suomi oli peliin lähtiessä selkeä ennakkosuosikki, mutta peli oli juuri niin jännittävä kuin näiden pelien vain kuuluukin olla. Kun Ruotsi teki johtomaalin pari minuuttia ennen loppua, uskoin, että Suomi vielä nousee. Tyhjiin tehty 4-2 maali veti maton jalkojen alta ja Suomen pelaajien kehonkieli kertoi kaiken sen hetkisistä tunteista. Kyynelehdin tappiota nimenomaan siksi, että olisin toivonut näille hienoille pelaajille enemmän.

Murheeseen ei auttanut jäädä piehtaroimaan, vaan katseet piti siirtää hiihtoladulle, kun naisten viestissä oli jo avausosuus käynnissä ja Suomen viestinviejä Anne Kyllönen oli hieman tipahtanut kärkiporukasta. Toisella osuudella Aino-Kaisa Saarinen nosti Suomen kärkitaistoon ja Kerttu Niskanen teki selvän eron pahimpiin kilpakumppaneihin. Siinä vaiheessa en voinut enää istua paikallani, vaan steppasin kahta askelta eteen ja taakse telkkarin edessä. Koko kisan ajan kyttäsin maanisesti suomalaisten suksen toimintaa ja yritin analysoida päivän kuntoa kehonkielestä. Jääkiekon pettymyksen ja hiihdon jännityksen takia taisin nyyhkyttää edelleen, mutta kun Krista Lähteenmäki lähti ankkuriosuudelle päätin rauhoittua vähän. Selostin koko ajan ääneen, miltä Kristan hiihto näytti, kuinka kaukana Ruotsi oli ja mietin, mistä norjalaisten alisuorittaminen johtui. Ruotsalaisten ankkuri Charlotte Kalla tuli lopussa ohi, mutta Krista voitti loppukirissä Saksan ja otti Suomelle hopeamitalin. Minä huusin ja minä itkin. Kädet tärisivät ja jalat eivät kantaneet. Kropassa tuntui ihan siltä kuin olisin itse ollut kisassa hiihtämässä vitosen. Joku päivä täytyy pukea sykemittari, jotta näkee, millaisia lukemia se kisan aikana näyttää.

Mitalionnen jälkeen mentiin taas tunneskaalan toiseen päähän, kun pelätty uutinen Aleksandr "Sasha" Barkovin olympiakiekkoilun päättymisestä julkaistiin. Sasha on olympiakiekossa ehdoton ykköspelaajani sen jälkeen, kun Mikko Koivu ilmoitti omasta poisjäämisestään. Aika kovalla kädellä on minun suosikkejani karsittu. En edes jaksa miettiä, kuka on seuraavaksi paras, ettei tule enää loukkaantumisia. (Tapparalla on sopimus erään lounaspaikan kanssa, jossa itsekin käyn aika usein syömässä. Olen siis käynyt Sashan kanssa lounaalla. Ihan samassa pöydässä emme vain istuneet.) Pettymys nuoren kiekkoilijan ensimmäisten arvokisojen loppumisesta ennen aikojaan on siis suuri ja sillä hetkellä ajattelin jälleen kerran, ettei tässä urheilun seuraamisessa ole mitään järkeä, kun tuntuu näin kurjalta. Mutta enhän minä osaa lopettaakaan. Elämässä täytyy kokea sekä aallonpohjat että -huiput, jotta tietää elävänsä. Ja niitä urheilu minulle tarjoaa.

Kaikkien näiden tunnekuohujen jälkeen olo on samanlainen kuin rankan liikuntasuorituksen jälkeen. Paitsi että omien suorituksen jälkeen silmät eivät ole näin turvonneet, vaikka muutaman kyyneleen saatan silloinkin vuodattaa. Päätäkin alkoi särkeä tunteiden laannuttua, kuten usein omien kisojen jälkeen käy ilmeisesti maitohapoista johtuen. Lisäksi mieli on tyynnyttyään kovin tyhjä ja väsynyt. Minä luulin, että tunteella mukanaeläminen on joku nuoruuden hullutus, joka rauhoittuu ajan myötä. Nyt kun olen jo neljännelläkymmenellä, on kai pakko todeta, että ei niin taida tulla koskaan tapahtumaan. Ja hyvä niin, vaikka joskus sen takia kynnän todella syvällä. Sen korkeammalla lennetään hyvillä hetkillä.

Minulla oli ajatuksena lähteä juoksulenkille iltapäivällä, mutta siihen ei ollut minkäänlaisia voimia. Usein varsinkin kovan pettymyksen jälkeen tekee vain hyvää purkaa tunteita liikunnan kautta. Tänään minut oli ammennettu henkisesti niin tyhjiin, että fyysiset voimatkin olivat ihan loppu.

Vaikka elän tunteella mukana urheilusuorituksissa, minä en ole ristiinnaulitsemassa suomalaisurheilijoita epäonnistumisten hetkellä. Heillä on varmasti ihan riittävän paha olo muutenkin. Ei kukaan lähde tahallaan alisuorittamaan. Eivätkä he ole minulle mitään velkaa. Olen kiitollinen, että saan myötäelää heidän mukanaan hyvissä ja huonoissa hetkissä. Minulle menestys ei välttämättä tarkoita mitalia, vaan sitä, että urheilija itse tuntee olevansa tyytyväinen suoritukseensa ja tekee oman parhaansa. Välillä he tosin ovat turhan kriittisiä itseään kohtaan. Urheilun ydin sijaitsee aivan jossain muualla kuin mitaleissa, senteissä ja sekunneissa. Se sisältää miljoonia tarinoita ja ne ovat mielenkiintoisia.

Vaikka edeltävä teksti kertoo suomalaisurheilijoista, osaan iloita myös muiden onnistumisista(, kunhan siihen ei liity suomalaisten tappiota). Niitä osaa katsoa tietyllä tapaa ulkopuolisena, ei tarvitse (tai saa) tuntea niin isosti. Joskus olen vitsillä sanonut, että Kaisa Mäkäräinen pilasi ampumahiihdon, kun nyt sitä on pakko jännittää. ;)

Onko lukijoiden joukossa muita innokkaita penkkiurheilijoita? Saatteko te fyysisiä oireita jännityksestä?

Kalevan kierroksen luistelu 2014

Ensiksi suuret kiitokset tsemppikommenteista edelliseen tekstiin. Retkiluistelu on käsittääkseni tämän talven hittilaji, joten jos vain mahdollista, niin suosittelen kokeilemaan. Tämä on hieno laji!

Eilen siis alkoi vuoden 2014 Kalevan kierros luistelulla. Vaikka alkava kierros on itselleni jo neljäs, oli tämä vuoden luistelu minulle ensimmäinen luonnonjäällä luisteltava kisa. Tähänastiset luistelukokemukset ovat radalta joko Seinäjoelta tai Oulunkylästä. Luistelun järjestämistapa on ikuisuuskeskustelun aihe kiertäjien keskuudessa. Kisan järjestäminen radalla on ymmärrettävästi helpompi sekä kelin että infrastruktuurin puolesta. Silti ratakisa on pesaamisineen Kierroksen hengen vastainen. Luonnonjäällä pesaaminen on kielletty ja jokainen tekee oman suorituksensa. Ja lisäksi läheskään kaikilla ei ole mahdollisuuksia harjoitella radalla. Olin siis melko innoissani, kun viikko takaperin vahvistettiin, että kisa tosiaan järjestetään Tuusulanjärvellä.

Kun lähdin aamulla ajelemaan kohti Tuusulaa, ei keli varsinaisesti vaikuttanut siltä, että olisin lähdössä talviurheilutapahtumaan. Räntäsade ja +2 astetta ei varsinaisesti nostanut kisahuumaa ja ajokelikin oli aika kurja. Enemmänkin tuntui siltä, että onko pakko lähteä. Kisapaikalla tapasin iskän, kävimme hakemassa numerot ja ajanottochipin ja kävimme katsomassa lähtöpaikkaa ja jään kuntoa. Kun iskä päätti lähteä pikaluistimilla, sain kehotuksen ottaa hänen uudet retkiluistinten teränsä. Ne ovat niin paljon kevyemmät kuin omani. Kun iskä lähti matkaan, kävin vaihtamassa vaatteet ja laitoin iskän terät jalkaan. Mikä ero! Olin kokeillut jo käsissä, että ero terien painossa on selkeä, mutta jäällä tuntuma oli aivan toisenlainen. Tuntui kuin teriä ei olisi jalassa lainkaan.

Matkaan lähdettiin kolmen luistelijan ryhmissä minuutin välein. Kanssani samaan aikaan lähti kaksi vanhempaa naista. Lähettäjä sanoikin, että tämä oli ensimmäinen kokonaisryhmä. Lisäksi hän kertoi, missä kohdissa rataa on odotettavissa huonompaa jäätä. Ennen lähtöä jännitti jälleen ihan hirveästi, välillä jopa oksetti. Kun kisa alkoi omalta osaltani ja sain luistimet liikkeeseen, jännitys hävisi. Jää oli jopa yllättävän hyvässä kunnossa. Loskaa ei onneksi ollut ehtinyt hirveästi kertyä jäälle ja mahdolliset railot ja jään epätasaisuudet näkyivät selvästi. Rata oli riittävän leveä, jotta kaikki eritasoiset luistelijat mahtuivat. Ensimmäinen kierros meni vähän tunnustellessa ja rataan tutustuessa, mutta kilometrien karttuessa usko itseeni lisääntyi ja oikeasti nautin luistelemisesta.

Luistelun rata (~5,5 km) kierrettiin viisi kertaa.
Lähtö vihreän nuolen kohdalta alaspäin.

Ensimmäisellä kierroksella meinasi pala nousta kurkkuun, kun kännyin etusuoralle (kuvassa radan ylin kohta) ja tajusin, miksi edelliset kilometrit olivat tuntuneet niin helpoilta. Olin päässyt luistelemaan ne myötätuuleen, jota vastaan joutuisin nyt taistelemaan. Tuntui hieman toivottomalta, että tämä pitää kohdata vielä neljä kertaa, mutta suora vastatuuli kesti vain kuvassa näkyvään kapeikkoon. Suunnan muutos ei ole suuri, mutta sen huomasi radalla selvästi. Välillä tuntui, että vauhti pysähtyy kokonaan. Alla olevasta kuvasta näkee selvästi vastatuuliosuudet, kun syke nousi ja vauhti laski.

Vauhti vs. syke

Koska en ole koskaan ennen kisannut luonnonjäällä, en osannut arvioida, millaista tulosta voisi olla mahdollista lähteä tavoittelemaan. Laskeskelin, että kahden tunnin alitus vaatisi 24 minuutin kierroksia. Ensimmäinen kierros vei 20 minuuttia 41 sekuntia, joten kahden tunnin alitus pitäisi olla täysin mahdollinen. Voimat pitäisi kuitenkin osata jakaa oikein, koska vastatuulessa eteneminen kulutti voimia. Suunnittelinkin liu'uttelevani helpot myötätuuliosuudet niin kevyesti kuin mahdollista voimia säästellen. Kolme ensimmäistä kierrosta veivät melko tasaisesti 20 minuuttia siten, että väliaika niiden jälkeen oli 1:00:49.

Ensimmäisillä kierroksilla jää pysyi hyvässä kunnossa ja huonotkin kohdat olivat luisteltavia. Neljännellä kierroksella alkoi huomata, että kulutus ja lämpöasteet alkavat vaikuttaa jäähän. Varsinkin huonot kohdat alkoivat pehmetä, mutta huolimatta lisääntyvästä rasituksesta selvisin niistä hyvin. Kisan vaikein kohta oli neljännen kierroksen loppu vastatuuleen, mutta tsemppasin itseäni, että seuraavalla kerralla samassa kohdassa maali on jo tosi lähellä. Viimeisellä kierroksella oikein nautiskelin hyvistä osuuksista  - ja sitten huomasin olevani ilmalennossa ja törmäsin oikea kankku edellä jäähän. Olin koko ajan pyrkinyt keskittymään jään lukemiseen, eikä tässä kohdassakaan jäässä näkynyt mitään, joten en tiedä, mikä aiheutti kaatumisen. Joka tapauksessa hanskat olivat läpimärät ja oikeassa pakarassa oli kolahduksen aiheuttama puujalka, mikä esti vauhdikkaan loppukirin. Silti ylitin maaliviivan ajassa 1:46:52. Jes! Kävin tarkastamassa tulosautolta, että kierroksia oli oikea määrä ja lähdin suuntaamaan kotia kohti hyvillä mielin.

Jos tavoitteena oli kahden tunnin alitus, niin viisi minuuttia voitin uusilla monoilla ja kymmenen minuuttia iskän luistimen terillä. Tuloksen tekee urheilija itse, mutta parhaaseen mahdolliseen suoritukseen vaaditaan parhaat mahdolliset välineet.

P.S. Onnea Ennille Suomen mitalitilin avaamisesta ja huippusuorituksesta!

 

Radiohiljaisuus seis!

Eipä mulle mitään ihmeempää. Tammikuu meni nopeasti ja helmikuukin on jo hyvässä vauhdissa. Työt, tai oikeammin täydellisyyteen pyrkivä ja herkästi stressaava luonne, meinaa välillä puristaa mehut tästä tytöstä. Liikunta ja blogin kirjoittaminen ovat jääneet liian vähälle. Yritän parantaa tapani kuitenkin itseäni kuunnellen. Opettelen olemaan itselleni armollinen sekä työssä että vapaa-ajalla sekä haen sopivaa tasapainoa niiden välille. Jatkuvaa oppimista tuntuu elämä olevan myös kolmenkympin tällä puolen. ;)

Viime tekstissä valittelin sopivien monojen tarvetta. Lopulta löysin yllä näkyvät Rossignolit hieman yllättäen Ideaparkin Budgetsportista koossa 37. Eivät nämäkään vieläkään pienet ole, mutta istuvat kuitenkin napakammin jalkaan kuin edelliset. Olen kokeillut näitä sekä hiihtoladulla että järven jäällä retkiluistimien kanssa.

Me ollaan Googlen kanssa samiksii...

Kauan odotetut Sotsin kisat on avattu ja oma kisakuume nousi jo torstain varaslähdön myötä. Jotenkin pitäisi sovittaa muu elämä seuraavan parin viikon aikana kisa-aikatauluihin. Oman kisakauteni avaan huomenna Tuusulassa. Palaillaan!

P.S. Myös jonkinlaista writer's blockia on ollut ilmassa, kun aiemmin hyvältä tuntunut aihe ei innosta kirjoittamaan koneen vierelle päästyä. Ei se niin vaikeaa ollutkaan, kun vain aloitti. Olette olleet ajatuksissani! :)