sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Vuokattihiihto 2014

Kurjasta talvesta huolimatta Kalevan kierroksen järjestyksessä toinen laji on hiihto. Hurja määrä hiihtotapahtumia on jouduttu perumaan ja niissäkin, jotka on saatu järjestettyä, on reittiä jouduttu muokkaamaan ja järjestelyt ovat vaatinee normaalia enemmän töitä. Kolmena edellisenä vuonna Kierroksen hiihto on järjestetty Pirkan hiihdon yhteydessä, joka jouduttiin tänä vuonna perumaan. Myös Vuokattihiihdon kanssa jouduttiin jännittämään ihan viime viikoille saakka ja reitti vahvistettiin kuluvan viikon tiistaina. Alun perin hiihtomatkan piti olla 45 kilometriä yhtenä lenkki, mutta tänä vuonna Vuokattiin saatiin järjestettyä yksi kahdenkymmenen kilometrin lenkki, jota osa hurjista kiersi päivän aikana jopa viisi (!) kertaa. Hattu ylös! Varsinkin kun parhaat lumiolosuhteet olivat Vuokattivaaran päällä, jonka yli reitti siten vietiin. Melkoiset nousut ja laskut!

Toinen huonon talven tuoma haaste on tottakai ollut harjoittelu. Tai aika yleisesti sen puute. Vuoden 2014 puolella olen ennen Vuokattihiihtoa tainnut saada kerrytettyä viitisenkymmentä hiihtokilometriä. Lisäksi sairastuin pari viikkoa takaperin flunssaan, joka jälkitauteineen alkoi hellittää vasta tämän viikon alkupuolella. Tiistaina en vielä ollut ollenkaan varma, että olisin lähdössä hiihtämään Vuokattiin. Vielä perjantaina junassa tuntui epätodelliselta, että minä olisin vielä tänä talvena osallistumassa hiihtokisaan, jossa matkana olisi 40 kilometriä. Kuopion pohjoispuolella alkoi sentään maastossa näkyä vähän lunta, mutta täytyy todeta, että en pysty edes kuvittelemaan, millaisen työn järjestäjät ovat tehneet saadakseen tuon lenkin hiihdettävään kuntoon.

Meille hiihtäjille oli nimittäin saatu aikaan aivan loistavan kuntoiset ladut. Ja kun lisäksi säiden säätäjä oli suosiollinen muuttamalla perjantain tuulisen räntä-/vesisateen pakkasyön kautta lauantain aurinkoiseksi poutakeliksi, voin sanoa, että pääsin hiihtämään kauden viimeiset kilometrit ehdottomasti talven parhaissa olosuhteissa.

Koska hiihtokilometrit ovat vähissä ja ne on hiihdetty lyhyillä tykkilumiladuilla, täytyi vaativalle vaarareitille lähteä nöyränä ja maltilla. Vaaralle nouseva lenkki on hyvin kaksijakoinen: ensimmäinen kahdeksan kilometriä nousua, pari kilometriä vaativaa laskua ja jälkimmäinen kymppi laskuvoittoista. Lähdin matkaan sillä idealla, että ensimmäisen kympin jälkeen ei saa tuntua pahalta ja toiselle lenkille käännyttäessä ei saa tuntua siltä, että tekisi mieli lopettaa. Lähtijöitä oli sen verran paljon, että ensimmäisiin nousuihin ei olisi päässyt ryntäilemään, vaikka olisi tahtonut. Tosin nousut itsessäänkin hillitsivät vauhtia: en saanut pehmeässä irtolumessa liu'utettua suksea ollenkaan, vaan luistelusuksillakin piti nousta haarakäynnillä. Silti vaaran päälle päästyä maisemat ja huippukuntoiset ladut korvasivat kärsimykset. Vaaralta alas oli pari pahaa laskua, joiden jälkeen sinisellä ladulla oikein nautiskelin hiihtämisestä.

Maalialueella kävin kääntymässä toiselle lenkille ja nyt nousuissa alkoi tuntua harjoittelun puute. Tässä vaiheessa tuli ensimmäistä kertaa tunne, että kyllä minä tästä maaliin selviän. Sukset olivat onneksi hyvät, eivätkä ne edes kaikkein märimmissä kohdissa alkaneet imeä kiinni lumeen. Ensimmäisellä kierroksella luisto oli erinomainen, mutta kulutuksen ja lämpötilan kohoamisen myötä latu muuttui raskaammaksi. Viimeisellä huoltopisteellä, kun tiesin, että vaikeimmat osuudet ovat takana ja että tulen selviämään harjoittelun puutteesta ihan kunnialla maaliin, tuli ihan vähän tippa linssiin. Helpot osuudetkaan eivät tuntuneet jälkimmäisellä kierroksella enää kovinkaan helpoilta, mutta jokainen kilometri oli lähempänä maalia. Äiti ja iskä olivat maaliviivalla vastassa ja iskä huusi, että hienosti menee alle neljään tuntiin, vaikkei sitä hänen skaalallaan lasketa edes hiihtovauhdiksi. ;) (Iskän oma aika samalla matkalla perinteisellä M60-sarjassa 2:25!)

Vuokattihiihto kuuluu Kainuun liikunnan Haasta itsesi kunnolla-massaliikuntatapahtumien sarjaan. Tällä kertaa tosiaan haastoin itseni kunnolla ja selvisin haasteesta. Tosin silti olisi mukavampi lähteä kisaan kunnolla treenanneena.

Yleensä tässä vaiheessa hiihtokautta alkaa jo vähän toivoa, että kevät tulisi. Tänä vuonna, kun hiihtokautta ei oikeasti ole ollut, ei tuollaisia tunteita ole näkynyt. Pää on ymmärtänyt jo viikkoja sitten, ettei hiihtokelejä tälle keväälle enää tule, mutta sydän ei oikein sitä hyväksy. Mieli on ollut koko kevään vähän alamaissa. Varmasti syitä on ollut muitakin, mutta tämä yhtenä. Nyt kun pääsin päättämään kauden mielimaisemissani huippuolosuhteissa, voin toivottaa hyvillä mielin kevään tervetulleeksi ja toivoa, että ensi talvi on parempi!