HCM 2013

Minä tein sen! Olen maratoonari!! Viimeisen vuorokauden olen viettänyt sellaisissa endorfiinihöyryissä, että olen vuorotellen itkenyt ja nauranut. Maratonin juokseminen on ollut jo pitkään unelmani ja sen toteutuminen tuntuu juuri niin hyvältä ja vielä paremmalta kuin olen ikinä kuvitellut. Mutta yritetäänpä kerrata, miten tämä unelma toteutui.

Onnellisena sattumuksena minulla oli töiden puolesta kokous Helsingissä perjantaiaamuna, joten jäi kisakaupunkiin jo siltä matkalta. Saavuin Kisahallille jo vähän ennen puoltapäivää, joten ehdin käydä katselemassa ja kuvailemassa paikkoja ennen kisamateriaalin hakemista ja expoon tutustumista. Viittä vaille kaksitoista asetuin jonoon ja tasalta kisatoimisto avattiin. Tuossa vaiheessa tuli epätodellinen olo, että minä olen jonottamassa maratonin juoksunumeroani. Jos sitä ennen ei ollut jännittänyt, niin viimeistään tuossa vaiheessa se alkoi. Jonosta huolimatta kisakuoren ja -paidan hakeminen kävi sulavasti ja ehdin tutustua kisaexpoon rauhassa kaveriani odotellessa.

Stadionin torni

Kun kaverini, joka oli luvannut majoittaa minut perjantain ja lauantain väliseksi yöksi, saapui Kisahallille, kävimme syömässä ja tutustumassa Stadionin torniin. Niin paljon aikaa kuin olen Olympiastadionilla viettänyt, en ollut aikaisemmin käynyt tornissa. Pitkällehän sieltä näkyi ja kävimme vähän läpi, mistä reitti kulkee. Mietin, että missä kohtaa tulee se hetki, kun uskon, että tästä selviän maaliin. Sen jälkeen suuntasimme Espooseen ja loppuilta kului syödessä ja MM-yleisurheilua katsoessa. Tuntui edelleenkin epätodelliselta, että huomenna asettuisin maratonin lähtöviivalle. Maalia en tohtinut edes ajatella.

Yö meni aika levottomasti ja aamupäivän taisin olla aika hiljainen. Kahdentoista aikaan lähdimme kohti Helsinkiä ja toisen ystäväni kotia, joka sattuu sijaitsemaan ihan Stadikan naapurissa. Koko kannustusporukka kerääntyi tuonne. Itse olin kovin epäileväinen oman jaksamiseni suhteen ja tein sen myös tiettäväksi. Ehkä eniten mahdollisessa keskeyttämisessä harmittaisi se, että nämä ihmiset ovat tulleet tänne vain ja ainoastaan katsomaan minun juoksuani. Rakkaat ystäväni taas eivät epäilleet hetkeäkään, ettenkö tulisi maaliin.

Vaihdoin vaatteet, keräsin tarvittavat eväät Spibeltiin ja tarkastin, että sekä numerolappu että ajanottosiru ovat mukana. Ulkona satoi, joten laitoin kertakäyttösadetakin päälle. Se toivottavasti pitäisi minut lämpimänä myös tuulta vastaan ennen kuin juoksu lämmittäisi minut. Lähdin kävelemään kohti lähtöpaikkaa. Kisa-alueella aloin tajuta, että olen oikeasti lähdössä maratonille. Siirryin lähtöalueen peräpäähän viiden ja puolen tunnin jänisten tuntumaan. Jännitys oli muuttunut kutkuttavaksi innostukseksi. Lähtölaukaus pamahti ja viiden minuutin päästä ylitimme lähtöviivan. Kannustusporukkani kohdalla huusin, että nyt ei jännitä enää yhtään. Se herätti hilpeyttä lähimmissä juoksijoissa. Olin aika innoissani. Ennen lähtöä satoi aika reippaasti, mutta heti lähdön jälkeen tuntui, että sade alkaa loppua ja niinhän se tekikin. Keli oli aikas loistava juoksemiseen: kostea, happirikas ilma, vajaa kaksikymmentä astetta lämpöä, pilvipoutaa (jossain vaiheessa aurinko vähän näyttäytyi, mutta vain hetkellisesti), eikä tuulikaan ollut niin paha kuin pelkäsin. Iltaa kohden tuuli taisi tyyntyä lähes kokonaan.

Alku meni hyvin. Kilometrikyltti toisensa jälkeen tuli vastaan eikä ajatus siitä, että vielä on jäljellä 40 kilometriä, tuntunut juuri miltään. Ehkä mieli ei pystynyt käsittelemään sitä. Jututin jäniksiä ja kokeneempia juoksijoita ja he valoivat uskoa, että maratonista voi selvitä, vaikka 25 kilometrin lenkitkin tuntuvat jaloissa. Jonkinlainen taistelutahto nosti päätään ja päätin, että teen kaikkeni, että pystyisin juoksemaan maaliin. Kannustusjoukot olivat vastassa kuudessa kilometrissä ja minusta tuntui hyvältä.

6 kilometrin kohdalla vielä naurattaa

Puoleen matkaan asti juoksu sujui kai aika hyvin, koska mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen. Juoksin 5,5 tunnin jänisten porukassa ja vauhti tuntui ihan sopivalta. Puolimatkan jälkeen alkoi jalat alkoivat ensimmäisen kerran tuntua rasittuneilta. Etureidet muistuttelivat itsestään. Meinasin jäädä porukasta, mutta juoksin sen vielä kiinni. Juttelin jänisten kanssa mahdollisuuksistani päästä maaliin. He olivat sitä mieltä, että vaikka tässä kohdassa jo tuntuu rasitusta, ei se missään tapauksessa tarkoita, ettenkö voisi päästä maaliin. Toisaalta he myös totesivat, että keskeyttäminen ei ole mikään häpeä. Jokaiselle enemmän maratoneja juosseelle tulee jossain vaiheessa tilanne, että täytyy keskeyttää syystä tai toisesta.

Ennen Esplanadia sijaitsevalla huoltopisteellä näin aika monta keskeyttänyttä juoksijaa. Kyyneleet nousivat silmiini ja päätin, että keskeytän vain, jos jalat menevät alta tai joku käskee niin tekemään. Takaisin käännyttäessä alkoi mielestäni kisan hankalin osuus. Jo Punavuoressa totesin, että jään ylämäissä jänisporukasta. Ajattelin, että en enää edes yritäkään roikkua, vaan tästä eteenpäin alkaa oma taisteluni kelloa vastaan. Ennen lähtöä olin sanonut, että maratonilla on lopulta kyse siitä, kuinka pitkään minä kestän tuskaa. Nyt alkoi se kello käydä. Muita juoksijoita tuolla oli enää siellä täällä, joten sain todellakin tehdä omaa suoritustani. Jalkoihin (tai muuallekaan) ei tehnyt kipeää, mutta ne olivat väsyneet. Tässä vaiheessa jo kävelin suosiolla ylämäkiä ja muutenkin kun tuntui, että jalat eivät pysty enää tekemään juoksuliikettä. Kävelyaskeleet verryttivät lihaksia ja vaikka ensimmäiset juoksuaskeleet kävelyn jälkeen tuntuivat pahalta, kulki juoksu sen jälkeen taas vähän tuskattomammin.

Itämerenkadulla kannustusporukkani oli minua vastassa. He juoksivat hetken aikaa rinnallani ja sovimme, että maalissa nähdään, jos raatoauto ei vain saa minua kiinni. Tai no, he totesivat vain, että maalissa nähdään. Muut suuntasivat lastenrattaiden ja lasten kanssa Stadionille, mutta yksi ystävistäni juoksi toista kilometriä rinnallani. Vähän ennen kolmekympin rajapyykkiä hän lähti juoksemaan kotiinsa hakemaan pyörän ja lupasi ajaa minua vastaan. Sillä oli hirvittävän suuri merkitys jaksamiselleni.

Lauttasaaren sillan (30 km) jälkeen alkanut neljä kilometriä kestävä lähes jatkuvan nousun taistelin ylös vuorotellen juosten ja vuorotellen kävellen. Odotin aina seuraavaa kilometrikylttiä ja laskin, että kymmenen minuutin kilometrivauhtiakin ehdin vielä maaliin. Tuossa vaiheessa aloin jo laskea 12 kilometriä maaliin, enää kymmenen... 35 kilometrin kyltin jälkeen aloin jo odotella, koska pyöräilijä tulisi minua vastaan. Seuraavalla huoltopisteellä ensiapujoukot jakoivat suolaa, joka maistui taivaalliselta, vaikka olin itsekin napsinut merisuolakiteitä matkan varrella. Huoltopisteen jälkeisen mäen päällä ystäväni odotti pyörän kanssa. Siinä vaiheessa olin varma, että pääsen maaliin.

Ystäväni ajoi tai talutti pyörää vierelläni koko loppumatkan. Hän jutteli minulle ja kertoi, että ei meno näyttänyt enää kovin freesiltä muillakaan. Kilometrikyltit ja huoltopisteet hän huomasi jo kaukaa. Kun mukana oli joku, jonka kanssa jutella, en muistanut koko aikaa, miten raskailta jalat jo tuntuvat, eikä minun tarvinnut kävellä kuin ylämäet, joita ei enää ollut kovin montaa. Paikallisena ystäväni osasi myös kertoa, mihin reitti seuraavaksi suuntaa ja miten lyhyt matka siitä enää on maaliin.

Mannerheimintielle saavuttaessa tiesin jo itsekin, miten viimeiset pari kilometriä kulkevat. Vielä tuossakin vaiheessa sain lauantai-iltaa viettäviltä ihmisiltä ja HCM-vapaaehtoisilta kannustusta. Yritin koko matkan ajan hymyillä kaikille kannustajille. Sillä on hirveän suuri merkitys juoksijalle. 40 kilometrin kyltin kohdalla aloin odottaa jo seuraavaa risteystä, Helsingin jäähallia ja Auroran siltaa. Tuntui uskomattomalta juosta iltahämärässä Jäähallin ohi tietäen, että maratonin maali on enää 1,2 kilometrin päässä. Sillalta piti nousta vielä viimeinen mäki Uimastadionin kupeeseen. Mäen päällä liikenteenohjaaja huusi, että kaksi kilometriä maaliin. Itse naurahdin, mutta ystäväni huusi, että ei noin vakavalla asialla saa leikkiä. Mäen laella Olympiastadion avautui eteeni. Huikkasin kirittäjälle, että otan vielä loppukirin ja nähdään maalin jälkeen. Hieman oli epäselvää, mihin pitää juosta, kun liikkeellä oli katsojia, jo maaliin tulleita ja maaliin tulevia juoksijoita. Päästelin kuitenkin ihan lennokkaalla askeleella Stadionin viertä maratonportille. Siinä oli se hetki, josta olen unelmoinut. Se oli juuri niin hieno hetki kuin olin kuvitellutkin. Suurimman liikutuksen koin juurikin maratonportista juostessa, en maalissa.

Unelmien täyttymys
(oikeasti oli jo pimeää, kun tulin maaliin)

Vielä viimeinen kurvi Stadionilla. Kuuluttaja mainitsi nimeni, joten tuuletin, Loppusuora. Maalissa! Kannustusporukka oli heti maalilinjan jälkeen katsomossa hurraamassa ja kuvaamassa ja onnittelemassa. Poseerasin kuvia varten ja lähdin kiertämään kohti uloskäyntiä. Taululta katsoin, että bruttoaikani oli 5:51:11. Pitkälti alle kuusi tuntia siis ja nettoaika vielä viisi minuuttia parempi. Katsomosta kuulin huudettavan nimeäni. FaerieS oli hommissa HCM:ssä ja huomasi maaliintuloni. Ihana päästä jakamaan näitä oman elämän huippuhetkiä muiden kanssa. Kiitos kannustuksesta! Luovutin chipin pois, sain mitalin ja keräsin eväät muovipussiin, join vielä muutaman lasillisen urheilujuomaa ja ah niin ihanaa kahvia.

Raahustin pois Stadionilta ja uloskäynnillä kannustusjoukot olivatkin jo vastassa. Halauksia, onnitteluita ja kehuja! Ystäväni 6-vuotias poika sanoi, että heillä olisi vielä yksi asia. Silmät piti laittaa kiinni. Molemmat lapset olivat askarrelleet minulle omat mitalinsa. Sekä lisäksi ystäväni yhdessä vielä yhden. En voittanut, mutta luulen, että sain eniten mitaleja. Minulla oli aivan huikea kannustusjoukko! He tahtoivat vapaaehtoisesti tulla reitin varrelle. Lapset jaksoivat mukisematta olla koko päivän liikenteessä (eivätkä aikuisetkaan ilmeisesti paljoa kiukutelleet). En voi tarpeeksi kiittää heitä! Itse en uskonut, että pääsen maaliin, mutta onneksi muut uskoivat. Kiitos myös teille tsempeistä!

HCM-mitalit

Kävelimme (minä raahustin) kaverini kotiin. Ruokaa ja juomaa. Pitkämatkalaiset kotimatkalle. Suihkuun selvittämään urheiluvammat. Oikeaan ojentajaan ja selkään sain pienet hiertymät. Ei kramppeja, ei pelättyjä polvivaivoja, ei irtoavia kynsiä. Taisin päästä ensimmäisellä maratonilla suhteellisen helpolla. Tottakai lihakset ovat nyt jäykät ja kipeät ja tulevat olemaan sitä vielä useamman päivän, mutta se kuuluu asiaan.

Lähtiessä maraton tuntui loputtoman pitkältä matkalta. Kyllä se näin jälkeenpäinkin tuntuu pitkältä, mutta nyt tiedän, kuinka pitkä se on. Vaikka maraton on fyysisesti raskas suoritus, niin suurimmaksi osaksi se käydään oman pään sisällä. (Olettaen, ettei tule yllättäviä ongelmia.) Itse epäilin fyysistä kestävyyttäni, mutta ulkopuoliset taisivat tietää, että sisuni ei anna periksi.

Joka tapauksessa taidan tahtoa juosta maratonin vielä uudestaan. En kylläkään ole ihan varma, miten se tulee sujumaan, jos en saa samanlaista kannustusjoukkoa kasaan. Tosin ehkä pääsen joskus juoksemaan maratonin yhdessä yhden tai useammankin heistä kanssa. Tai sitten minä olen silloin radan varrella kannustamassa.

Valmistautuminen maratonille

Kolme päivää maratoniin - mua ei jännitä yhtään. Kyselijöille on vastannut, että joo, jännittää kovasti. Tai siis tavallaan jännittääkin, mutta ei niin kuin yleensä. Olen ajoittain yrittänyt kaivaa sitä kauhunsekaista jännitystä itsestäni: "Mieti, parin päivän päästä 42 195 metriä juosten". Mutta ei mitään! Ja minä olen kova jännittäjä. Yleensä, kun odotan jotain oikein kovasti (positiivisesti tai negatiivisesti), mielessäni ajanlasku loppuu siihen tapahtumaan. Nyt ajattelen, että kävi miten kävi, neljän päivän kuluttua se on ohi. Ehkä tämä on jotain iän mukanaan tuomaa tyyneyttä - tai sitten ei. ;)

Todennäköisemmin rauhallisuus johtuu siitä, että olen aika sinut tilanteeni kanssa. Maraton on hiton pitkä matka, eikä minun elämäni pääty siihen, jos joudun keskeyttämään tai en ehdi maaliin ennen sen sulkemista. Joka tapauksessa olen yhtä kokemusta rikkaampi. Toiseksi luulen, että jännittämättömyys johtuu siitä, etten tiedä, mitä pitäisi jännittää. Koen, etten ole koskaan ennen hypännyt näin tuntemattomaan. Olen valmistautunut siihen, että kolmenkympin (kilometrin, ei vuosien ;) jälkeen tuntuu pahalta, mutta en osaa kuvitellakaan, kuinka pahalta.

Viimeisen viikon valmistautumisen kulmakivet ovat lepo ja ruokailu. Eli siis ei eroa normaalielämästäni juurikaan, paitsi että nautin molempia vielä vähän enemmän. Jäätelöä saan syödä tällä viikolla niin paljon kuin sielu sietää. Foam rollerilla olen rullailut lihaksia rennoiksi.

Olen luonut taktiikankin juoksua varten: Lähden matkaan viiden ja puolen tunnin jänisten matkassa. Tällä varmista lähinnä sen, että selviän ensimmäisistä tarkistuspisteistä kunnialla. Yritän matkan aikana miettiä mahdollisimman vähän jäljellä olevaa matkaa, vaan sen sijaan keskityn seuraavalla juomapisteelle juoksemiseen. En tosin tiedä, miten "Ainahan sitä jaksaa vielä pari kilometriä juosta" -slogan toimii 35 kilometrin kohdalla. ;)

En ole niinkään huolissani, etteikö kuntoni riittäisi maratonin juoksemiseen. Eniten minua huolettaa oikea polvi ja jalka, jotka joskus ärtyvät pitkässä rasituksessa, joskus eivät. Oireiden perusteella kyseessä on ns. juoksijan polvi. Täytyy vain lähteä kokeilemaan, miten ne ensi lauantaina kestävät. Joka tapauksessa olen päättänyt, että 30-vuotislahjaksi käyn arvioituttamassa juoksuaskeltani ammattilaisella. Tiedän, että oikean jalan askellukseni on erilainen verrattuna vasempaan. Katsotaan, josko fysioterapeutti osaisi kertoa, johtuuko jalan kipeytyminen siitä ja olisiko se jotenkin hoidettavissa. Jos on kokemuksia hyvästä juoksuun erikoistuneesta fyssarista Tampereella, niin kertokaa.

Olen joka tapauksessa saamassa reitin varrelle huikean ihanan kannustusporukan, joten ainakaan siitä juoksuni ei jää kiinni. Kiitos myöskin kaikille teille, jotka olette jo tai tulette toivottamaan minulle tsemppiä juoksuun. Sillä on oikeasti merkitystä!

Juoksumasennusta

Tähänastisen juoksu-urani päätavoitteeseen on aikaa alle kuukausi. Treeni-innon pitäisi olla huipussaan, mutta sitä se ei ole, eikä ole ollut edeltävinä kuukausinakaan. Kesä- ja heinäkuussa on kertynyt aivan liian vähän juoksukilometrejä. Kesäkuussa tein liian paljon töitä ja heinäkuussa on ollut kaksi raskasta soutukisaa, mutta silti juoksukilometrejä on liian vähän. Minua ei vain ole huvittanut juosta, enkä ole saanut pakotettua itseäni lenkille. Kyse on ollut nimenomaan juoksusta, koska pyöräily, tennis ja suunnistus ovatkin huvittaneet. Miksi? Minulla on etäinen tunne, että olen kärsinyt jostain vastaavasta aiemminkin. En tunne, että stressaisin tai jännittäisin maratonia hirveästi, mutta jostain sellaisesta täytyy olla kyse. Pelkään, että saavutan pitkäaikaisen tavoitteen?! Tai jotain yhtä typerää...

Mutta siitä huolimatta aion lähteä kokeilemaan. Kokeilemaan maratonia.... joo, kuulostaa hölmöltä. Minusta kuitenkin tuntuu, että jos en nyt lähde, niin maratonista kasvaa korvieni välissä niin suuri peikko, etten ikinä selätä sitä. 42 195 metriä on pitkä ja tuskainen matka hyvin harjoitelleenakin, joten en edes viitsi ajatella, mitä se kohdallani voi olla. Pari pitkää lenkkiä ehdin vielä tehdä ja viimeisten viikkojen valmistautumiseen täytyy kiinnittää erityisen paljon huomiota, mutta en aio luovuttaa, vaikka lähtökohdat ovat mitä ovat. Omahan on vikani! Jos en pysty juoksemaan Helsingissä maaliin asti, niin olkoon niin, mutta ainakin lähden kokeilemaan.

Haaste on heitetty!

Löin pomolleni tänään pöytään haasteen, josta saatan itsekin joutua kärsimään: lupasin osallistua vuoden päästä Tukholman maratonille, jos hänkin lähtee. Ihan suoralta kädeltä ei luvannut, mutta ei tyrmännytkään. Tästä alkaa väsytystaistelu. Samalla tuli ehkä paljastettua tämänvuotinen maratonhaaveeni, josta en ole suuremmin blogia kauemmas huudellut. Saa nähdä, kiroanko tätä vielä joskus ensi vuonna, kun tuli luvattua vai lähdenkö Tukholmaan, vaikkei haastetta otettaisikaan vastaan? Siitä pomo saisi kuulla vielä monta vuotta eteenpäin! :D

Kääk!

Ihan niin kuin ei jännittäisi jo valmiiksi tarpeeksi, niin Facebookiin ilmestyi tämä Juoksu-ryhmän jakama artikkeli:

Toisaalta linkin takaa löytyy lohdullista tietoa: puoli vuotta on riittävä aika valmistautua maratonille. Ja minulla on nyt selkeä valmistautumissuunnitelma: Pirkan hiihdon (3.3.) jälkeen minulla on yksitoista viikkoa aikaa valmistautua Valkeakosken puolimaratonille (18.5.). Valmistautumisen apuna aion käyttää vuosi sitten hyväksi havaittua Juoksufoorumin Puolimaraton läpi -ohjelmaa. Puolimaratonin jälkeen vedän viikon henkeä ja touko-kesäkuun vaihteessa siirryn 12-viikkoiseen Maraton läpi -ohjelman loppuhuipennukseen. Helppoa kuin mikä! Kyllä mä pärjään... Onhan siellä muutama muukin laji, joka vaatii kesällä omat harjoituksensa ja mitä tahansa, mistä minulla ei vielä onneksi ole mitään tietoa, voi tapahtua. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty! Joo, kuulostaa omiin korviinkin melko tyhjältä sanonnalta. Vaikka olisi millainen ohjelma olemassa, niin maratonille valmistautuminen vaatii kovaa työtä. Mutta seuraavan puolen vuoden aikana selviää, onko minusta siihen.

Tuhkakeskiviikko

Laskiaisen jälkeinen tuhkakeskiviikko aloittaa kristillisessä perinteessä pääsiäiseen asti kestävän paastonajan. Kuulun kirkkoon, mutta ulkoisesti näytän perinteiseltä tapakristityltä. Kristinuskolla on merkittävä osa elämässäni, mutta en koe tarvitsevani kirkko siihen. Äh... ei tämän tekstin pitänyt käsitellä minun maailmankatsomustani, vaan paastoa. Paastossani ei ole mitään uskonnollista pohjaa (paitsi ajankohta). Kun muut viettää tipatonta tammikuuta, niin minä pidättäydyn vuosittain jostain asiasta ennen pääsiäistä. Minulla ei ole ollut mitään perinteistä paastoamisen aihetta, vaan joku vuosi olen ollut karkkilakossa ja toisena vuonna jotain muuta. Monesti paastottava on tullut hetken mielijohteesta edellisenä päivänä.

Tänä aamuna törmäsin jonkun uutisen kohdalla Ekopaastoon. Se on Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja Ympäristökeskuksen kampanja, joka haastaa ihmisiä miettimään omia kulutusvalintoja ja niiden kohtuullistamista. Nykyisten tapojen mukaan nettisivuille voi tietenkin ilmoittautua ekopaastoajaksi ja katsoa, ketkä julkkikset ovat mukana. Lisäksi löytyy aiheeseen liittyviä vinkkejä, linkkejä ja faktoja.

Minä ilmoittauduin mukaan ja merkitsin omaksi ensisijaiseksi paastovalinnakseni vedenkulutuksen vähentämisen. Ei siksi, etteikö siellä olisi tärkeämpiäkin asioita, mutta tuossa kohtaa tunnen itselläni olevan eniten paranettavaa. Vaikka tiedän, että meidän hanoista tulee aina juotavan kylmää vettä, lasken sitä ensin sormelleni. Suihkussa lasken vettä suuremmalla paineella kuin tarvitsee. Ärsyttäviä tapoja, joille ei ole mitään järkevää syytä.

Lisäksi pääsiäiseen asti ostan vain aivan välttämättömät. Ostolakko on aina ajankohtainen, mutta olen hyvä perustelemaan itselleni, kuinka tarvitsen vielä sen kolmannenkin juoksutakin. Laskiaispullien (2) jälkeen ajattelin myös vähentää herkuttelua. Yleensä karkkipäivä ei ole ollut minulle oikein toimiva systeemi, mutta näin rajoitetun ajan voisin kokeilla yhtä herkkupäivää viikossa. Jatkan edelleenkin sähköpihiyttä, lajittelua ja kierrätystä. En pidä itseäni erityisen ekoihmisenä, mutta pääosin elän luontoa säästäen. Varsinkin kun se lähes poikkeuksetta tarkoittaa myös taloudellista elämäntapaa.

Mistä te lukijat paastoatte?

P.S. Ilmoittauduin eilen HCM:lle. Pohdin osallistumista pitkään ja hartaasti. Luin juoksijoiden kokemuksia ja elin niissä mukana. Lopulta huomasin, että jos en ilmoittaudu nyt, tulee se harmittamaan ihan järjettömästi. Pähkäilin muitakin maratonvaihtoehtoja, myös ulkomaisia. Koko ajan vahvistui kuitenkin ajatus, että minulle on tärkeä asia juosta ensimmäinen maratonini nimenomaan Olympiastadionin ympäristössä. Tulevina vuosina ehdin sitten Tukholmaan ja Berliiniin. (Huomaatteko, että mietin jo osallistumista seuraavalle maratonille?!!!) Olen ihan hirveän innoissani ja kamalan peloissani. Mielikuvissani näen itseni juoksemassa sisään Stadionin portista. Toisaalta en jaksa uskoa, että jaksaisin juosta niin pitkää matkaa. ;)

Siitä se ajatus sitten lähti

Bregon tekstin luettuani tajusin, että voisin ihan hyvin harjoitella maratonohjelman mukaan, vaikka tavoitteeni toistaiseksi onkin lyhyemmillä matkoilla. Testata, onko minusta yleensäkään harjoittelemaan maratonille, saati sitten juoksemaan se läpi.

No, siitä se ajatus sitten lähti... Selailin muutamia harjoitusohjelmia maratonille ja rupesin miettimään ensi vuotta. Ensi vuonnahan Kalevan kierros yhdistyy. Tähän asti mukana on ollut varsinainen kierros ja puolimatkat, jota itse kierrän. Puolimatkat perustettiin aikoinaan ponnahduslaudaksi koko kierrokselle, mutta nykyisin puolimatkoilla on enemmän osallistujia kuin varsinaisella kierroksella. Tämän vuoksi ensi vuodesta lähtien kierretään yhtä kierrosta, joissa matkat ovat nykyisten kierrosten välimaastosta - lähempänä puolikkaita matkoja. Juoksun osalta on jätetty mahdollisuus valita joko kokonainen tai puolimaraton: pisteitä varten puolikkaan aika kerrotaan 2,3. Hmm... kokonainen maraton toukokuussa, jolle tarvitsee ilmoittautua vasta muutamaa viikkoa etukäteen. Miksipä en ottaisi tavoitteekseni juosta sitä silloin?! Usein minulta on kysytty, milloin aion juosta maratonin ja yhtä usein olen sanonut, että joskus, mutta nykyiset harjoitusmäärät eivät vielä riitä siihen. No, eivät riitä, joo, mutta jos en ota itseäni niskasta ja aseta maratontavoitteelleni jotain päivämäärää, voi se jäädä ikuiseksi haaveeksi. Jos lykkään maratonin juoksemista liian kauan, kasvaa se mielessäni niin suureksi vuoreksi, että lopulta se jää sen vuoksi juoksematta.

Kalevan kierroksen juoksu juostaan lauantaina 18.5.2013. Siihen on lokakuun alusta 33 viikkoa aikaa. Minun juoksutaustallani täysin riittävästi aikaa 42,2 kilometristä selviämiseen. Minä aion juosta sen! O-ou... nyt se on sanottu ääneen! (Ja jos jostain syystä toukokuussa tuntuu, että tuo on liikaa, niin voin aina palata alkuperäiseen suunnitelmaan ja juosta sen puolikkaan.)

Tätä kautta on vielä jäljellä kaksi kilpailua, Tampere puolimaraton tulevana sunnuntaina ja Kalevan kierroksen suunnistus siitä viikko eteenpäin. Ensimmäisen kerran laitoin numerolapun rintaan luistelussa tammikuun lopussa. Vaikka en mitään kurinalaista urheilijaelämää vietäkään, niin tietynlainen henkinen väsymys alkaa jo vähän vaivata. Siksi ajattelin lokakuun alussa viettää ihan rehellisen ylimenokauden.Viimeistään marraskuun alusta alan kartuttaa tosissani juoksukilometrejä maratonia varten. Luonnostelin jonkinlaista maratonohjelman runkoa tänne. Itse asiassa tuohan ei eroa juuri ollenkaan puolikkaan ohjelmastani, mutta kilometrejä täytyy kartuttaa jonkin verran viime kevättä enemmän. Saas nähdä miten mun käy! Jännittää jo nyt! ;)