lauantai 15. helmikuuta 2014

Urheiluhulluus

Tässä blogissa olen kertonut moninaisista liikuntahullutuksista, ja monta on jäänyt kertomattakin. Lisäksi uskon, että lukijoille on myös tullut selväksi, että olen melko innokas penkkiurheilija. Ja juuri nyt on penkkiurheilijoiden karkkipäivät, kun Sotshissa kisataan olympialaisten talvikisojen merkeissä. Urheilussa parasta ovat tunteet ja niitä nämä kisat ovat tarjonneet koko Ylen veron edestä. Seuraavalla tahdon yrittää avata teille, miksi tykkään katsoa muiden urheilemista ja mitä se minulle merkitsee.

Linkit vievät Yle Urheilun uutisiin, josta voi käydä lukemassa lisää ko. tapauksesta.

Ajattelin, että eilinen Iivon kymmenystappio elämänsä hiihdolla olisi ollut tarpeeksi kylmäävää, mutta tämä päivä pisti selvästi paremmaksi. Aamukymmeneltä naisleijonat aloittivat taistelun välieräpaikasta rakasta vihollista, Ruotsia vastaan. Suomi oli peliin lähtiessä selkeä ennakkosuosikki, mutta peli oli juuri niin jännittävä kuin näiden pelien vain kuuluukin olla. Kun Ruotsi teki johtomaalin pari minuuttia ennen loppua, uskoin, että Suomi vielä nousee. Tyhjiin tehty 4-2 maali veti maton jalkojen alta ja Suomen pelaajien kehonkieli kertoi kaiken sen hetkisistä tunteista. Kyynelehdin tappiota nimenomaan siksi, että olisin toivonut näille hienoille pelaajille enemmän.

Murheeseen ei auttanut jäädä piehtaroimaan, vaan katseet piti siirtää hiihtoladulle, kun naisten viestissä oli jo avausosuus käynnissä ja Suomen viestinviejä Anne Kyllönen oli hieman tipahtanut kärkiporukasta. Toisella osuudella Aino-Kaisa Saarinen nosti Suomen kärkitaistoon ja Kerttu Niskanen teki selvän eron pahimpiin kilpakumppaneihin. Siinä vaiheessa en voinut enää istua paikallani, vaan steppasin kahta askelta eteen ja taakse telkkarin edessä. Koko kisan ajan kyttäsin maanisesti suomalaisten suksen toimintaa ja yritin analysoida päivän kuntoa kehonkielestä. Jääkiekon pettymyksen ja hiihdon jännityksen takia taisin nyyhkyttää edelleen, mutta kun Krista Lähteenmäki lähti ankkuriosuudelle päätin rauhoittua vähän. Selostin koko ajan ääneen, miltä Kristan hiihto näytti, kuinka kaukana Ruotsi oli ja mietin, mistä norjalaisten alisuorittaminen johtui. Ruotsalaisten ankkuri Charlotte Kalla tuli lopussa ohi, mutta Krista voitti loppukirissä Saksan ja otti Suomelle hopeamitalin. Minä huusin ja minä itkin. Kädet tärisivät ja jalat eivät kantaneet. Kropassa tuntui ihan siltä kuin olisin itse ollut kisassa hiihtämässä vitosen. Joku päivä täytyy pukea sykemittari, jotta näkee, millaisia lukemia se kisan aikana näyttää.

Mitalionnen jälkeen mentiin taas tunneskaalan toiseen päähän, kun pelätty uutinen Aleksandr "Sasha" Barkovin olympiakiekkoilun päättymisestä julkaistiin. Sasha on olympiakiekossa ehdoton ykköspelaajani sen jälkeen, kun Mikko Koivu ilmoitti omasta poisjäämisestään. Aika kovalla kädellä on minun suosikkejani karsittu. En edes jaksa miettiä, kuka on seuraavaksi paras, ettei tule enää loukkaantumisia. (Tapparalla on sopimus erään lounaspaikan kanssa, jossa itsekin käyn aika usein syömässä. Olen siis käynyt Sashan kanssa lounaalla. Ihan samassa pöydässä emme vain istuneet.) Pettymys nuoren kiekkoilijan ensimmäisten arvokisojen loppumisesta ennen aikojaan on siis suuri ja sillä hetkellä ajattelin jälleen kerran, ettei tässä urheilun seuraamisessa ole mitään järkeä, kun tuntuu näin kurjalta. Mutta enhän minä osaa lopettaakaan. Elämässä täytyy kokea sekä aallonpohjat että -huiput, jotta tietää elävänsä. Ja niitä urheilu minulle tarjoaa.

Kaikkien näiden tunnekuohujen jälkeen olo on samanlainen kuin rankan liikuntasuorituksen jälkeen. Paitsi että omien suorituksen jälkeen silmät eivät ole näin turvonneet, vaikka muutaman kyyneleen saatan silloinkin vuodattaa. Päätäkin alkoi särkeä tunteiden laannuttua, kuten usein omien kisojen jälkeen käy ilmeisesti maitohapoista johtuen. Lisäksi mieli on tyynnyttyään kovin tyhjä ja väsynyt. Minä luulin, että tunteella mukanaeläminen on joku nuoruuden hullutus, joka rauhoittuu ajan myötä. Nyt kun olen jo neljännelläkymmenellä, on kai pakko todeta, että ei niin taida tulla koskaan tapahtumaan. Ja hyvä niin, vaikka joskus sen takia kynnän todella syvällä. Sen korkeammalla lennetään hyvillä hetkillä.

Minulla oli ajatuksena lähteä juoksulenkille iltapäivällä, mutta siihen ei ollut minkäänlaisia voimia. Usein varsinkin kovan pettymyksen jälkeen tekee vain hyvää purkaa tunteita liikunnan kautta. Tänään minut oli ammennettu henkisesti niin tyhjiin, että fyysiset voimatkin olivat ihan loppu.

Vaikka elän tunteella mukana urheilusuorituksissa, minä en ole ristiinnaulitsemassa suomalaisurheilijoita epäonnistumisten hetkellä. Heillä on varmasti ihan riittävän paha olo muutenkin. Ei kukaan lähde tahallaan alisuorittamaan. Eivätkä he ole minulle mitään velkaa. Olen kiitollinen, että saan myötäelää heidän mukanaan hyvissä ja huonoissa hetkissä. Minulle menestys ei välttämättä tarkoita mitalia, vaan sitä, että urheilija itse tuntee olevansa tyytyväinen suoritukseensa ja tekee oman parhaansa. Välillä he tosin ovat turhan kriittisiä itseään kohtaan. Urheilun ydin sijaitsee aivan jossain muualla kuin mitaleissa, senteissä ja sekunneissa. Se sisältää miljoonia tarinoita ja ne ovat mielenkiintoisia.

Vaikka edeltävä teksti kertoo suomalaisurheilijoista, osaan iloita myös muiden onnistumisista(, kunhan siihen ei liity suomalaisten tappiota). Niitä osaa katsoa tietyllä tapaa ulkopuolisena, ei tarvitse (tai saa) tuntea niin isosti. Joskus olen vitsillä sanonut, että Kaisa Mäkäräinen pilasi ampumahiihdon, kun nyt sitä on pakko jännittää. ;)

Onko lukijoiden joukossa muita innokkaita penkkiurheilijoita? Saatteko te fyysisiä oireita jännityksestä?

7 kommenttia:

  1. Mä olen joskus laittanut jääkiekkofinaaliin sykemittarin. Tykkäisin kovasti penkkiurheilla näin arvokisojen aikaan, mutta suurimman osan ajasta unohdan katsoa, tai sitten en vain ehdi telkkarin ääreen oikeaan aikaan, harmi. Sitten tuleekin avattua telkkari ja katsottua kaikkea mahdollista mitä sieltä just silloin sattuu tulemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Unohdat katsoa...? Täysin käsittämätön ajatus minulle. :D Tosin joskus olen miettinyt, että millaista olisi, jos voisin suhtautua urheiluun neutraalisti, mutta mielikuvitus ei riitä.

      Poista
    2. Voi kyllä kuule! Mä saatan sotkea päässäni tuleeko joku laji aamulla vai illalla, tai sitten tulee kuningasidea kolmen tunnin metsälenkistä hevosen kanssa, ja just siellä puolivälissä muistan, että heiniin, se ampumahiihto menee NYT. :D Ja nuo miesten jääkiekkopelitkin ovat mulle ihan väärään aikaan, ihan sama onko aamu- vai iltapeli, aina menee alku ohi töiden takia. HMPH.

      Poista
  2. Täällä yksi innokas penkkiurheilija! :D En fyysisiä oireita saa, mutta kyllä mukana elän voimakkaasti ja äänekkästikin joskus.

    Olen näiden kisojen aikana mm. nauranut ruotsalaiselle, jonka housut roukkuivat polvissa slopestylessä ja itketyt yhen pikaluistelijan kohdalla, kun hän kaatui alkumetreillä terän tökätessä jäähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaj Kunnas twiittasi tänään, että urheilu on ilon ja surun kyyneleiden sekoitus, siksi ikuista. Aika hyvin tiivistetty! :)

      Poista
  3. Jostain syystä tulee seurattua nykyisin vähemmän urheilua, mutta olen kokenut tunteiden ääripäät monta kertaa ja todellakin tunneskaalan mennessä äärimmäisyydestä toiseen, on tyhjiin puristettu olo niin henkisesti kuin fyysisestikin. Naisten viestihiihdon jälkeen oli pakko vähän rauhoitella ennen kuin aloin tekemään omaa kuntosalitreeniä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihminen on psyko-fyysinen kokonaisuus, joten eihän se ole ihme, että suuret tunteet tuntuvat myös kropassa.

      Poista

Kommentti olis kiva! ;)