sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Venlojen viesti 2013

Väsynyt, mutta onnellinen suunnistaja on kotiutunut Jämsästä. Jos suunnistus sujuu näin hyvin ilman harjoittelua, niin lopetan treenamisen kokonaan. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, lähdin luottavaisena Venlojen viestiin. Eli siis lähinnä tekemään oman suorituksen. Etukäteen oli tiedossa, että luvassa on keskisuomalaista kangasmetsää, mutta myös korkeuseroja kauempana kisakeskuksesta. Kiviä ja kallioita on vähän, mikä on pelkästään positiivinen asia: kun karttaan on merkitty kivi, tietää, missä on. Tampereen ympäristössä olen tottunut siihen, että kartta on mustanaan kiviä.

Itselleni valikoitui lopulta ankkuriosuus, joten ehdin kuulla avausosuuksien suunnistajiltamme viime hetken kuulumiset maastosta. Kuulemma hyväkulkuista maastoa, mutta kartan äärilaidalla oli luvassa nelivetoa vaativa mäki. Lisäksi kartalla oli paljon valkoista (=tavallista metsää), jossa ei ole juuri mitään kiintopisteitä, mutta toisaalta näkyvyys on hyvä. Pitkiä rastivälejä, jotka täytyy mennä vain suunnalla. Auts... tällaiselle kaistapäälle siis haastavaa maastoa. Maasto, joka houkuttaa juoksemaan lujaa, aiheuttaa monesti sen, että juoksen metsässä juoksemisen innosta ja unohdan rastit. Vielä pahempi on tuo kiintopisteiden puute. En voi luottaa, että tuon kiven kohdalla tiedän, missä olen, kun mitään kiveä ei ole.

Seurasin joukkueemme etenemistä netin tulospalvelusta. Voittaja ehti jo tulla maaliin ennen lähtöäni, mutta silti  pääsin metsään pitkälti ennen yhteislähtöä. Sain kartan vaihtopuomilla meidän joukkueen ensikertalaiselta, joka oli vetänyt oman osuutensa erinomaisesti, kuten myös kaksi ensimmäistä. Olisin voinut ottaa paineita mahdollisuudesta pilata muiden hyvä kisa, mutta itsehän he olivat minut ankkuriksi halunneet. Otin alun hyvin, hyvin tarkasti. Ensimmäiset rastit hain varminta mahdollista reittiä pitkin. Tiesin, että joukkueita menee viheltäen ohitseni, mutta en välittänyt siitä. Tärkeintä on löytää omat rastit. Nelosrastilla hämäännyin hieman nimenomaan tuosta kiintopisteiden puutteesta. Pari minuuttia jouduin rastia hakemaan, mutta tuosta eteenpäin löysinkin hyvän letkan, jossa tuntui hyvältä edetä.

Nelosrastilta eteenpäin suunnistus tuntui muutenkin alkavan sujua. Maasto on minun kuusivuotisen Jukola-historiani helpoin. Osuuden puolessa välissä saavutimme Sulunmäen, josta minua oli varoiteltu. Mäkeä sai tosiaan nousta nelivedolla ja sen ympäristöön oli tehty mukava lenkki, jossa rinnettä kiivettiin ylös ja alas. Eipähän ollut ainakaan tylsää! :)

Sulunmäen jäätyä taakse tiesin, että kisa alkaa olla jo voiton puolella, mutta pitkiä, tarkkuutta vaativia rastivälejä oli vielä edessä, joten keskittymistä ei saa päästää herpaantumaan. Loppu kulkikin suorastaan erinomaisesti. Pelkäämäni pitkä rastivälikin kulki juuri suunnitelman mukaan. Tuossa vaiheessa toki metsässä on jo selvät urat, mutta toisaalta pitää olla tarkka, että lähtee juoksemaan oikeaa uraa. Muuten on äkkiä pahasti hukassa. Viimeisillä kilometreillä nostin joukkueen sijoitusta kolmisenkymmentä sijaa, joten se tosiaankin kulki. Kun kuulutukset alkoivat kuulua juuri ennen viimeistä rastia, nousi hymy huulille. Loppuviitoituskin tuntui normaalia lyhyemmältä. Ainakin Mikkeli-Jukolassa 2009 tuntui, että kuolema korjaa ennen kuin selviän loppuun. Maalin jälkeen kävely leimojen tarkastukseen, jännityksen tiivistyminen, virkailijan "leimat ok" ja helpottunut hymy!

Maalissa olin tyytyväinen itseeni. Aikaa oli 8,6 kilometrin osuuteen käyttänyt 1:48:08. GPS:n mukaan matkaa olin kulkenut tasan kymmenen kilometriä, mikä sekin kertoo, että hirveästi en ole pummaillut. Osuuspituudet on mitattu linnuntietä, mikä ei ole ikinä nopein mahdollinen reitti. Olen huomannut, että jos oma suunnistus kulkee hyvin, niin aikaa kuluu noin kaksi kertaa voittajan aika. Aika-arvio Venlojen ankkuriosuudelle oli 56 minuuttia, mutta maasto oli ilmeisesti aavistuksen helpompi, koska nopeimmat ankkurit juoksivat osuuden juuri alle 50 minuutin. Oma aikaani verrattuna pääsin joka tapauksessa omaa arviooni. Vielähän minulla on hurjasti tekemistä sekä suunnistustaidon että -vauhdin kanssa, mutta onneksi minulla on vielä vuosia aikaa opetella. Ehkä sitten kahdeksankymppisenä mummona voin sanoa, että nyt osaan suunnistaa. ;)

Tuulisuojalle päästyäni kuulin, että kesken oman osuuteni online-tulosjärjestelmään nimeni oli muuttunut Ellen Larssoniksi. Ihmekös suunnistus kulkikin! Ellen tuntuu olevan kova suunnistaja. Saa suunnistaa jatkossakin puolestani. :D Nimi ei ollut korjaantunut vielä tänäänkään, joten laitoin järjestäjille korjauspyynnön.

Tyytyväisenä omaan ja joukkueen suoritukseen sekä siihen, että se oli ohi lähdin kiertelemään kisa-aluetta ennen Jukolan viestin alkua. Keli oli parantunut iltaa kohden: tuuli oli puhaltanut päivällä taivasta peittäneet pilvet pois auringon edestä ja tyyntynyt. Ennen kisaa kuljin kisa-alueella laput silmillä, etten jää suustani kiinni tuttujen kanssa. Oman suorituksen jälkeen uskalsinkin katsella enemmän ympärilleni ja kyllähän tuolla tuttuja tulikin vastaan. Suoritukset tai odotukset käytiin läpi ja toivoteltiin onnea tai tsemppiä.

Jukola-kauppojen tarjouksista löysin itselleni uudet suunnistuskengät (lopultakin riittävän kapea lesti), uuden makuupussin, Camelbakin juomarepun ja Retki-rinkan. Endorfiineistä tai jostain muusta johtuen päädyin valvomaan koko yön Jukolan viestiä seuraten. Onnittelut Kalevan rastille Jukolan viestin voitosta aiemman Tiomilan kaveriksi! Kyytiläiseni oli maalissa kahdeksan jälkeen, minkä jälkeen pakkailimme tavarat, kävimme katsomassa viimeisten osuuksien yhteislähdöt, palkintojen jaot ja hakeamassa palautuskartat ennen kotimatkalle suuntaamista.

Nyt olen kotona, tavarat on purettu repusta, likaiset vaatteet pyörivät pesussa ja ehdin jo nukkua yhdet päiväunetkin. Paavo Nurmi gamesien jälkeen taidan käydä saunassa ja painua pehkuihin. Unta ei liene tarvitse odotella.

9 kommenttia:

  1. Ooo, onnea! :)

    Hei tästäkin nousee taas Jukola-kuume! Jos minäkin ens vuonna olen jossain joukkueessa.. whii :) Eli tosi kivaa lukea sun suunnistusjuttuja ja tätäkin tekstiä oli kiva lukea!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Ehdottomasti kannustan osallistumaan. Se on hieno tapahtuma ja suunnistus on hieno laji. Saataisiinkohan kasaan bloggaajien joukkue? ;)

      Poista
    2. Ehdottomasti! Voitais saada! Ninni (lenkkareissa -blogista) oli ainakin halukas tulemaan! Ja mulla olis yks innokas kaverikin.. hih! Ens vuonna, jos uskaltaisin!

      Tee joskus postaus, kuinka paljon oot treenannut suunnistusta, ja millä taustalla uskalsit ekan kerran jukolaan! ;)

      Poista
    3. Sehän kuulostaa hyvältä! Pitää pitää mielessä. Ehdottomasti uskallat! Mä yritän asap kirjoittaa tuon jutun, niin uskoisin sen madaltavan kynnystä osallistua. ;D

      Poista
  2. Onnea Ellen! :D

    Olen suunnistanut pari kertaa kouluaikoina, eli mentiin metsään niin pitkälle ettei opettaja näe ja alettiin syömään mustikoita. Aina Jukolan aikaan alkaa kuitenkin kutkuttamaan että ehkä joskus.. se hämärä metsä ja valokeilat etsimässä rastia on vain niin maaginen näky.

    Joskus, joskus.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ;)

      Suosittelen lämpimästi. Iltarasteille voi hyvin lähteä koko perheen kanssa.

      Ehkä jo tänä kesänä...? :)

      Poista
  3. Upea suoritus, Aku!! :)

    Hannalla oli hyvä ehdotus postausaiheeksi. Jään odottamaan sitä minäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Olen jo aloittanut ja yritän saada sen ulos heti kuin mahdollista.

      Poista
  4. Hei! Kiva lukea. Itse hän alotin suunnistuksen viime syksynä tänä keväänä kävin suunnistus kurssin ja nyt oma kompassi ja emittikin. Suunnanki oppinut ottaa ja mistä oli onnellinen et kompassissa suurennuslasi. Tänä kesänä Oon menossa Venlojen viestiin ankkuriosuudelle. Jännittää mut kivaa

    VastaaPoista

Kommentti olis kiva! ;)