Hengissä

Kuten lupailin, niin olin hiljaa viime viikolla. Ei ollut oikein mitään kerrottavaa. Olisin voinut kirjoittaa, kuinka selvisin lopultakin punnerrushaasteen kolmannen viikon kaikista kolmesta harjoituskerrasta. Olisin voinut kirjoittaa, kuinka olisi tehnyt hirveästi mieli jo juoksemaan (paitsi kun katsoin pihalla olevia loskakasoja). Olisin voinut kertoa, kuinka paniikki tulevasta hiihdosta lisääntyi viikonloppua kohden. Maltoin kuitenkin mieleni ja otin viime viikon hyvin kevyesti liikunnan suhteen ja riittävän raskaasti ruokailujen puolesta.

Viime viikon liikunnat:

Puoli-Pirkka... 45 km luisteluhiihtoa... Selvisin! Keli oli aivan loistava: aurinko paistoi, mutta lumi pysyi koko matkan pakkasen puolella. Ensimmäinen puolisko meni hyvin. 26 kilometrin kohdalla alkoivat jalat kramppailla. O-ou.... Vielä melkein puolet matkasta jäljellä. Onneksi olin varautunut ja minulla oli lääkettä tämän varalle. Jokaisessa ylämäessä etureisissä tuntui, mutta pääsin kuitenkin eteenpäin. Onneksi tuossa vaiheessa kaikki pisimmät mäet oli jo kivuttu ylös, joten uskoin, että voin selvitä maaliin. Tsemppasin itseäni, että olen selvinnyt tosi hienosti tähän asti ja että enää ei matkaa ole pitkälti. Viimeiset kymmenen kilometriä oli merkitty kilometrin välein ja jokainen kilometrikyltti tuntui hyvältä. Loppu tuli taas hirveän kovaa. "Maaliin 3 km" -kyltti sai kaikki kivut häviämään ja tuntui, että lensin suksilla. Lähtiessä salainen tavoitteeni oli alittaa neljä tuntia. Viime vuonna aikani oli 4:12. Puolessa matkassa olin vielä hyvin aikataulussa, mutta ensimmäisten kramppien kohdalla ainut ajatus oli selvitä maaliin, ajasta viis. Kun pysäytin kellon maalissa, se näytti 3:48:10. Sillä hetkellä tuntui uskomattomalta. Olin selvinnyt kaikkien vaikeuksien läpi maaliin loistavassa ajassa! Paransin viimevuotista aikaa lähes 25 minuuttia. Mihin olisinkaan pystynyt ilman kramppeja?! :) Itsetunto sai taas kummasti boostia.

Päivitin Facebookiin hiihdon jälkeen: "Hengissä ja maalissa!". Ajatukseni oli, että sen verran sisukkaasti päätin tuosta selvitä, että kuolema olisi ollut ensimmäinen vaihtoehto ja keskeyttäminen vasta toinen ;)

Kun lähdin ajelemaan Vermon raviradalta kotiinpäin, Suomipopilta tuli Edu Kettusen Kone älä hyydy. Ensin hyrähdin nauramaan. Niin hyvin se osui hiihdon aikaiseen tilanteeseeni. Naurun jälkeen tulivat kyyneleet. Jokaisen pitäisi päästä kokemaan se tunne, kun on ylittänyt itsensä, tehnyt jotain sellaista, johon ei uskonut kykenevänsä.

Liikunnan tuomaan hyvänolontunteeseen voi jäädä koukkuun, aivan kuten huumeisiin. Lisäksi noissa kilpailutapahtumissa on jotain hyvin huumaavaa. Onneksi Kalevan kierroksen juoksuun on enää 12 viikkoa ;)

Paino oli muuten tänä aamuna 71,9 kiloa. Ajattelin, että käyn vaa'alla, mutta en pidä numerosta sen suurempaa meteliä, koska sen taustalla on niin suuria kysymysmerkkejä: viime viikon tankkaus, hiihdon jälkeinen nestehukka ja -tankkaus, lihasten mahdollinen nesteiden kerääminen... Yllättävän normaali vaakalukema, mutta käyn (jos muistan) jossain vaiheessa viikkoa uudelleen vaa'alla ja katson, mihinpäin tuo alkaa kehittyä.